"Olen miettinyt paljon heikkoutta"

Ohjaaja Tuija Kokkosen Valuma-alue huipentuu keväällä Kiasma-teatterissa.

>> Mitä sinulle merkitsee sana ”kokeellisuus”?
Kuvaako se tekemistäsi?

Kokeellinen ja kokeileva ovat hyviä sanoja, jotka tosin on vähän pilattu. Arvostan kyllä sellaista asennetta, että kokeillaan ja tutkitaan. Se on ihmisen perusluonto. Sen näkee, kun seuraa pientä lasta: se työntää jotain kärryä jossa on kaksi kiveä, työntää kolme askelta ja ottaa yhden pois, työntää kolme askelta ja laittaa kaksi kiveä lisää, työntää kolme askelta ja tyhjentää koko kärryn. Sama voisi hyvin olla kohtaus esityksestä, jota nimitetään kokeelliseksi, mutta se on mitä ihminen ensimmäiseksi ryhtyy tekemään: hitaasti ja tarkkaan tutkimaan maailmaa. Kuitenkin sanat ‘kokeellinen’ ja ‘kokeellisuus’ kaipaavat kunnon puhdistuksen, sillä niitä käytetään myös pilkan välineenä. En kyllä itse ole käyttänyt sitä sanaa ainakaan omista töistäni. Niistä olen käyttänyt sanaa ”nykyteatteri” tai “nykyesitystaide”.

>> Mitä ”nykyteatteri” sitten on?

Nykyteatteri on minusta laajempi käsite kuin kokeellisuus. Voi tietysti kysyä tarkoittaako se ihan kaikkea nykyään tehtävää teatteria – minusta se ei niin ole. Perinteeseen voimakkaammin sidottu teatteri on eri asia kuin nykyteatteri. Nykyteatterissa on kyse jonkinlaisen uuden hausta, oli se sitten aiheessa, muodossa tai keinoissa, ja halu hahmottaa tätä aikaa uudenlaisen jäsennystavan kautta.

>> Miksi nykyteatteria pitää tehdä, miksi perinteinen teatteri ei riitä?

Sehän on hyvä kelle se riittää, sellaiselle ihmiselle on paljon tarjolla! Itselläni tekemisen tarve ei lähtökohtaisesti ole kokeellisuus vaan halu hahmottaa tätä aikaa ja elämää. Olen kokenut monet nykyteatteriksi tai kokeellisiksi luokitellut teatterit erilailla avaavina ja oivaltavina, enemmän tähän maailmaan kytkeytyvinä kuin perinteiseksi luokitellut esitykset, jotka saattavat kyllä nekin olla hienoja
ja joita katson joskus mielelläni.

>> Mikä nykyteatterissa on erilaista kuin perinteisessä?

Sitä on mahdotonta tarkasti määritellä. Monet asiat voivat olla toisin tai olla olematta. Muutostenkin jälkeen saatetaan palata joihinkin perinteisiin, mutta kun sama asia tulee eri kontekstiin, onkin kyse ihan eri asiasta. Nykyteatterissa tietoisuus esityskontekstista on voimakkaampi. Se on suorastaan yksi dramaturginen taso.

Instituutio

>> Nykyteatterilla on paljon yhteistä nykytaiteeseen, mutta nykyteatterilla ei ole sellaista instituutiota kuin nykytaiteella.

En oikeastaan kaipaa mitään instituuttia mutta kaipaan kyllä tuotannollisia rakenteita nykyteatterille. Olosuhteet ovat nyt mahdottomat. Suuri osa nykyteatterista tapahtuu ns. teatterin vapaalla kentällä ja siellä olosuhteet ovat käymässä sietämättömiksi, koska suuri osa porukasta alkaa olla keski-ikäisiä eikä pysty enää tekemään taidetta omasta selkänahastaan, palkatta. Aika olisi hyvä jonkinlaisen tuotantotalon järjestämiselle.

>> Eikö instituutioon liity – paitsi talo ja raha – jokin keskusteluyhteys?

Kyllä. Ja sellaisen tarve on voimakas.

>> Onko sen puute vaikuttanut nykyteatterin vastaanottoon?

Tietysti tähän pätee se vanha kaava, että mitä isompi instituutio sitä merkittävämmäksi tuotos ymmärretään. Heikkoja ja hauraita tuotantorakenteita – vaikka ne olisi tarkoituksella valittu – ei katsota samanarvoiseksi. Niille on kentällä vain oma pieni lokeronsa. Toisekseen kaikki selittävä ja tulkitseva puhe puuttuu. Esimerkiksi Kiasmassa on valtava määrä ihmisiä jotka pystyvät tuottamaan puhetta nykytaiteesta, mutta nykyteatterille kukaan ei tuota sitä. Kritiikkikin, joka voisi sitä tehdä, kitistyy kitistymistään. Tällaisen välipuheen tuottaminen olisi enemmän kuin tarpeen.

>> Onko tämä puheen puute vaikuttanut työskentelyysi?

Konkreettisesti se on vaikuttanut siten, että puhetta pitää tuottaa itse. Mahdollisuudet siihen ovat tietysti rajalliset, kun itse on täysin työllistetty kulloisenkin esityksen tekemisessä. Sitten voi vain arvailla miten se vaikuttaa yleisömääriin ja vastaanottoon, varmaan paljonkin. Kuvittelen että nykyteatteriesitykset ovat paljon helpommin aukenevia kuin mitä yleensä oletetaan. Niihin asennoidutaan usein pelkän luulon perusteella – myös teatterikentällä. Niitä näkee harvat ihmiset. Loput arvailee, luulee ja ennakkoluulee.

>> Millainen on urasi teatterintekijänä ja ohjaajana?

Aluksi kirjoitin näytelmiä. En ikinä ole varsinaisesti lähtenyt tekemään nykyteatteria. Aloittaessani 80-luvun alussa mietin sellaisia asioita kuten: mitä jos ei olisikaan juonta tai mitä jos henkilöillä ei olisikaan luonteita. Ajatukset kumpusivat maailmasta jossa elin. Usein minulle sanottiin, että eihän näin voi tehdä. En aikoinaan löytänyt Suomesta ohjaajaa, jota olisivat kiinnostaneet samat asiat. Ja itselläni taas oli ajatuksia siitä millaisia esitysten pitäisi olla, ja harjoituksissa olin koko ajan puhumassa ohjaajalle. Niin ajattelin, että ehkä pitäisi itse astua esille. Mutta meni vuosikausia ennen kuin aloin kutsua itseäni ohjaajaksi. Oli ihana päästä tekemään ihmisten kanssa.

Valuma-alue

>> Mistä tulee Valuma-alueen nimi?

Kun suunnittelin sarjaa, oli Helsingin alueella rankkasateet. Yksi tie sortui ja kellarit tulvi. Luin että se johtuu siitä, että kaupunki on läpensä asfaltoitu eikä vesi pääse imeytymään maahan. Se oli järkyttävä oivallus, kun tajusin että asun päällystetyllä läntillä. Ajattelin että ihan kaikkeen voi soveltaa sitä, että se mikä tulee sisään pitää voida mennä myös ulos. Koneisto häiriintyy niin herkästi. Aluksi valuma-alue oli kiehtova metafora – ensimmäisen muistion Hamletissa tarkastelin perhettä valuma-alueena: mistä valuu ja minne ja mistä ei tule mitään ulos. Toisessa muistiossa se oli aiheena ihan konkreettisesti.

>> Kerro Valuma-alueen historiasta.

Kerron mielummin Maus & Orlovski –ryhmän taustaa: Suunnittelin sitä 1995 ja 96, jolloin myös alettiin harjoittelu. Oli ajatus että olisi hauska harjoitella esitystä pidempään kuin se teatterin normaali kaksi kuukautta. Siinä ajassa ei pääse mihinkään, varsinkaan fyysisissä harjoitteissa ja tutkimuksissa. Silloin käynnistettiin tutkimusprojekti Maus & Orlovski – muistioita rakkaudesta kaupungissa. Tämän työryhmän kanssa tehty työ oli niin iso, etten halunnut heittää sitä pois. Esityksellisesti hain yhä sitä miten voi tehdä muistikirjamuotoisen esityksen – rakastan muistikirjoja. Kuvataiteessa se muoto on paljon helpompi toteuttaa. Minua harmittaa että teatterissa ei voi kääntää sivuja! Minua kiinnosti miten voi keventää esittävää rakennetta. Etsin sekä tuotantotapoja että esitysmuotoja, jotka ovat keveitä ja herkästi reagoivia.

Ensimmäisen sarjan jälkeen, jolla oli esityksiä eri puolilla Helsinkiä, aloin suunnitella Valuma-aluetta suunnilleen saman ryhmän kanssa. Kuitenkin koin että ensimmäinen M&O-sarja meni niin etäälle teatterista, että aloin miettiä tunnistetaanko ja nimetäänkö sitä enää teatteriksi. Vakuuttaako minun nimeämisaktini niin voimakkaasti, uskotaanko sitä enää? Oli tunne että jotta voi jatkaa toimintaa on tultava takaisin vallan ytimeen. Oli tietoinen strategia tehdä puheteatteria ja ottaa se kaikkein kanonisoiduin näytelmä eli Hamlet. Tähän Kiasma sopi hyvin koska tämä on taiteellisen vallan keskus – tosin kuvataiteen, mutta teatteri tulee täällä eri tavalla näkyväksi. Ja se ainoa joka meille teatterikentällä olisi voinut sopia eli Kansallisteatteri ei kyllä tarjonnut tilaa – ei sitä tosin kysyttykään!

Ajatuksena oli “work in progress” ja työskentely samojen ihmisten, sisältöjen, ilmaisutapojen ja materiaalien kanssa vähän pidempään. Kiinnosti löytää jokin muoto ikuisuuden eli sen että perustaa teatteriryhmän ja kertarysäyksen välillä. On haaskuuta heittää esitys pois. Ajattelen että voisi tietoisemmin kokeilla mikä jatkuu ja mitä on kiinnostavaa viedä eteenpäin.

Ensimmäisessä muistiossa vapaudesta käsiteltiin Hamlet-näytelmää tietoisen kehyskertomuksen kautta. Siinä tutkittiin heikkoutta ja vahvuutta ja mitä se tarkoittaa näytelmässä: vahvoja päähenkilöitä ja miehiä tai heikkoja sivuhenkilöitä ja naisia, vahvoja monologeja ja mitättömiä lausahduksia sekä tämän rakenteen toistoa kulttuurissamme. Meidän näytelmä päättyi siihen että päähenkilöt lähtivät, monologit loppuivat. Huomasin että kiinnostavinta olivatkin sivuhenkilöt, teatterilaiset, joita Hamlet nimitti spanieleiksi, kun ne olivat niin saamattomia ja niillä oli ne peruukit, eivätkä ne puhu paljon mitään. Ne jäivät minulle mieleen ja niiden seurassa oli hieno olla, ne olivat taianomaisia. Pidin niiden vaatimattomuudesta. Niillä on teatteriluokituksessa jokin C- tai D–rooli – teatterissahan palkatkin määräytyvät näiden mukaan.

Yksi tutkimuskohde Valuma-alueessa on se millaisen subjektin tai toimijan erilaiset rakenteet tuottavat – aristotelinen koneisto, jollainen Hamlet on, tuottaa tietynlaisia – ja mitä tapahtuu kun auktoriteetti murtuu, kuten ensimmäisessä esityksessä tapahtui. Mitä sen jälkeen voi tapahtua. Minua kiinnosti mitä ne sivuhenkilöt voivat tehdä ja voiko tehdä esityksen joka ei keskity ihmissuhteisiin ja jossa esiintyjätkään eivät pullistele egollaan. Millaista olisi vapaus egokeskeisyydestä tai jopa ihmiskeskeisyydestä.

Sitten kirjoitin tekstin joka käsitteli Vantaanjoen valuma-aluetta. Muoto oli konsertinomainen, mutta musiikki sisälsi lähinnä rytmejä, puhetta käsiteltiin musiikillisesti ja soittimetkin oli limoviikunan kahinaa, hengitystä, tömistelyä ja sellaista. Mitä tapahtuu, jos tietoisesti pienentää asioita? Mitä tapahtuu sivuhenkilöille, joiden heijastuspinta ja auktoriteetti on murtunut? Alun kauhun jälkeen voi löytyä jokin pehmeä nimeämätön alue. Koen että toinen esitys oli tämä alue. Se jätettiin tietoisesti heikoksi ja hauraaksi. Siihen ei tehty mitään metarakennetta, ja sain kyllä ponnistella että jättäisin sen pois! Se herätti uusia kiinnostavia kysymyksiä.

Kiinnostavaa oli seurata,miten heikkous vastaanotetaan– mm. liikuttumalla, potkimalla ja keskustelemalla.

Olen miettinyt paljon heikkoutta. Edelleenkin minua kiinnostaa keventäminen ja supistaminen, myös itsensä tietoisesti heikentäminen esteettisenä, eettisenä ja poliittisena valintana. Minusta heikkous on se, mitä tällä hetkellä pitää katsoa. Yhteiskunnan kahtiajaot voimistuvat koko ajan. Heikkous on se, mitä eniten halveksitaan ja pelätään. Mutta jos ei halua puhua heikkojen, tai ylipäätään toisten, puolesta, miten siitä voi puhua. Yksi keino on heikentää itsensä tietoisesti. Niin olen kauan tehnytkin, mutta nyt olen tullut tietoisemmaksi siitä, että sen voi myös näyttää tietoisena valintana. Minua kiinnostaisi tehdä esitys, joka on siinä esityksen rajapinnalla, että onko se edes esitys ja kuinka kauan se voi olla esitys. Esitys joka asetuksiltaan on niin kevyt että se hädintuskin on esitys.

>> Ja sen me näemme nyt kolmannessa osassa?

Toivottavasti. Ellei se haihdu pois sitä ennen!

Kaija Kaitavuori
Museolehtori, Kiasma