Tulevaisuuden elokuva

Eli miten elokuvallinen mielikuvitus muokkaa elokuvaa elokuvan jälkeen.

Elokuvataiteen tila on muuttunut merkittävästi viime vuosina. Teknologisen kehityksen myötä on noussut esiin vaihtoehtoisia kuvaus- ja tuotantomenetelmiä, jotka mahdollistavat uudenlaisia kerrontatapoja ja kuvakieliä. Elokuvaan kuuluu perinteisesti teknologinen ja luova moninaisuus. Siitä huolimatta Hollywood on alkanut sanella elokuvan tuotantoa ja jakelua hallitsevia tapoja ja kerronnallisia muotoja. Digitaaliset teknologiat tarjoavat uuden mahdollisuuden tämän kyseenalaistamiseen. Siksi videoiden, tietokonepelien ja paikallisen viihdeteollisuuden nousu on merkittävä ilmiö.

”Future Cinema -näyttelyssä ei ole kaupallisia tai tehdasmaisia tuotantotiimejä vaan yksilöllisiä teoksia taiteilijoilta, jotka ovat löytäneet uusia ilmaiskeinoja elokuvan kontekstista tai kyseenalaistaneet elokuvateollisuuden globaaleja standardeja”, toteaa Jeffrey Shaw, joka yhdessä Peter Weibelin kanssa on koonnut jo syksyllä 2002 ZKM Karlsruhessa Saksassa nähdyn näyttelyn.

ELOKUVASTA MEDIATAITEEKSI

Future Cinema on video-, elokuva- ja tietokoneinstallaatioihin keskittyvä kansainvälinen nykytaiteen näyttely. Teoksissa ennakoidaan tulevaisuuden elokuvallisia ilmaisutapoja ja tekniikoita. Esillä on elokuvainstallaatioita, multimediaa ja verkkoon toteutettuja teoksia viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Mukana on sekä nuorien että jo nimekkäiden kansainvälisten taiteilijoiden teoksia, mm. Eija-Liisa Ahtilan installaatio Talo, joka ei ole aiemmin ollut esillä Suomessa.

”Tällaista Future Cineman kaltaista laajaa näyttelyä voi katsoa tai pitääkin katsoa ainakin kahdesta näkökulmasta: miten sen kokonaiskonsepti toimii ja löytääkö sen sisältä itselleen tärkeitä yksittäisiä teoksia”, Kiasmaan tulevan kokonaisuuden kuraattori Perttu Rastas sanoo.

”Itse pidän näyttelyn teemaa tärkeänä. Elokuva on keskeisessä asemassa visuaalisuuteen painottuvan elämäntapamme kehittäjänä. On aika luonnollista että juuri mediataiteen alueella elokuva otetaan yhdeksi lähtökohdaksi. Monia elokuvan historiaan liittyviä ’tehtäviä’ on siirtynyt elokuvan alueelta juuri mediataiteeseen tai sen kautta ’ei vielä niin kaupallistuneisiin’ kuvataiteiden laajentuneisiin kenttiin. Ajatellaan nyt esimerkiksi yhteisöllisen ja poliittisen elokuvan käsitettä tai metodia kokeilla erilaisia kuvallisen kerronnan tapoja.” Näyttelyn teoksista löytyy viitteitä elokuvan kentältä tuttuihin muotoihin. Niissä tarkastellaan mm. lavastuksen ja elokuvakankaan uusia mahdollisuuksia. Näyttelyn teokset ovat mediainstallaatioita, joissa on elokuvallisia elementtejä. Nämä elementit voivat olla teknologisia, esimerkiksi erilaisia kokeiluja kuvantuottamisen tavoista tai sisällöllisiä, joissa etsitään elokuvakerrontaan liittyviä uusia mahdollisuuksia. Painotus on installaatioissa, jotka eroavat perinteisestä seinälle rajatusta ja valkokankaalle heijastetusta mallista, ja jotka kokeilevat sulavampia ja teknologisesti innovatiivisempia ympäristöjä. Tällaisia ovat esimerkiksi usealle kankaalle tai panoraamaksi heijastetut näkymät, useamman käyttäjän jakamat tilat tai online-kokoonpanot.

”Elokuvalliset elämykset eivät ehkä ole näyttelyn keskeisintä antia”, Perttu Rastas pohtii. ”Näyttelyn teokset simuloivat tulevaisuutta enemmin teoreettisella tasolla. Mutta jos haluaa vähänkin paneutua kysymykseen siitä, miten voi laajentaa elokuvallista kokemusmaailmaa, Hollywood -tyyliset elämykset jäävät tosiaan vähiin. Sen sijaan katsojan oma rooli teosten tulkitsijana ja interaktion osallistujana korostuu. Kiehtovaa on myös seurata miten tarina käynnistyy silloin, kun juonta ei säätele miljoonia nielevä tuotantokoneisto vaan esimerkiksi tietokone, katsoja, yleisöäänestys tai sattuma. Näyttelystä on myös tehty laaja, MIT Pressin julkaisema englanninkielinen katalogi, johon tutustuminen antaa kyllä jo enemmänkin kuin keskustelunpoikasia. Näyttelyn sanoma on, että elokuvallisilla ilmaisukeinoilla ei ole vain yhtä kasvu- tai kehityssuuntaa.”