Näkökulmia

Kiasman syksyn päätapahtumassa Prosessissa on kyse osallisuudesta ja luovuudesta sekä katsojan että taiteilijan näkökulmasta. Samalla museo kokeilee uudenlaisia näyttelymuotoja ja toimintatapoja: monet taiteilijat ovat läsnä näyttelyssään ja näyttelyt muuttuvat tapahtuman aikana. Kiasma-lehti pyysi taidehistorian opiskelijoilta näkökulmaa Prosessi-tapahtumaan.

OMIEN ESINEIDEN MUSEO

Minun museossani on kuulakärkikynä. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua se on liikuttava pala kulttuurihistoriaa. Koululaiset painavat nenänsä kiinni vitriiniin ja ihmettelevät vuosituhannen alun antiikkisia muistiinpanovälineitä.

Prosessi-näyttelyn opastukset ovat tavallisia museokierroksia prosessimaisempia, toiminnallisia ja vuorovaikutteisia. Tällä kierroksella minä ja neljä muuta museovierasta pysähdymme hetkeksi kokoamaan kuvitteellista museota omista tavaroistamme.

Aluksi ryhmämme tunnelma on varautunut. Olimme odottaneet tuttua ja turvallista opaskierrosta, jossa meidän tarvitsee vain seurata ja nyökytellä, mutta joudummekin itse puhumaan ja puuhaamaan. Kaivamme taskuistamme ja käsilaukuistamme pieniä arkisia tavaroita: kyniä, nenäliinoja, kännykkä, huulikiilto... Jotkut asettavat oman esineensä epäröimättä pöydälle, toiset harkitsevat valintaansa pitkään. Mietin, kuinka henkilökohtaisia tavaroita rohkenen asettaa näytteille. Kuinka toiminnallista ja vuorovaikutteista tästä mahtaa tulla?

Ei hätää. Opas johdattaa keskustelua. Mietimme yhdessä, millaisessa museossa esineet voisivat olla. Millaisen ihmisen kokoelmiin ne kuuluisivat? Naisen, ilman muuta. Entä jos huulikiillon jättäisi pois? Nyt kokoelma voisi olla miehen. Museomme muuttaa muotoaan, kun lisäämme ja poistamme esineitä. Näemme konkreettisesti, että näyttelyt ovat aina poimintoja ja palasia, eivät koskaan kokonaisia totuuksia. Museon kertoma tarina on vain yksi monista mahdollisista tarinoista.

Jatkamme kierrosta. Toimintatuokio sai meidät keskustelemaan keskenämme. Kuuntelemme entistä tarkemmin museon tarinaa ja toistemme tarinoita.

Laura Maanavilja AINA KESKEN

Useimmat taideteokset ovat museoon tullessaan valmiita. Jani Leinosen Cocktailseinä-installaatio ei kuulu tähän joukkoon, sillä se on kaiken aikaa kesken ja tekeillä. Jos Cocktail-seinää kuvaisi ja katselisi pikakelauksella, nauhalta hahmottuisi muuttuvien kuvien virtaa.

Seinän päätyyn rakentuu soma pieni kuva Titanicin traagisista rakastavaisista. Alaosan talvinen maisema murenee vähitellen, ja hevosen päähän sovitetaan ihmissilmää. Repeytyvä miehen muotokuva syntyy uudelleen pari metriä sivummalle. Pieniä abstrakteja teoksia muodostuu ja katoaa kuin tähtiä…

Cocktailseinä koostuu parista sadasta neliönmuotoisesta, jokseenkin pannunalusen kokoisesta kuvalevystä sekä seinäpinnasta, jolle kävijät voivat muodostella paloista mieleisiään yhdistelmiä – unelmiensa taideteoksia, niin kuin käyttöohjeessa sanotaan. Osasia on ollut tuottamassa noin 40 taiteilijan joukko, yksin ja yhteistyössä. Toiset ovat tehneet useasta levystä koostuvan kuvan, toiset taas käsitelleet paloja yksittäin. Tyylien ja aiheiden kirjo on laaja.

Kun koululuokka saapuu paikalle, kolina on hetken aikaa kuin keilaradalla. Seinärakenteet huojuvat ja kuvat ryhmittyvät äkkiä uudelleen. Välillä palat taas kiertävät seinällä verkkaisemmin. Ihmisiä parveilee teoksen ympärillä ja katseet kulkevat yksityiskohdissa, mutta kädet pysyvät alhaalla. Monen mielestä museoesineeseen puuttu-minen tai sillä leikkiminen tuntuu äkkiseltään arveluttavalta.

Teoksen vuorovaikutteisuus ei rajoitu siihen, että katsojat muodostavat sen sisällä omia teoksiaan. Jos kuvavalikoima tuntuu puutteelliselta, tekijöille voi myös esittää toiveita sen laajentamisesta. Palautelaatikko onkin ensimmäisinä viikkoina ollut ahkerassa käytössä: positiivista palautetta on tullut paljon mutta myös tarkkoja täydennyspyyntöjä. Teokseen on toivottu muiden muassa rauhoittavaa sikiön kuvaa, Matrix-kuvaa, hevosen silmiä sekä pikselitaidetta, mangaa ja ikoneja. Leinonen pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan toiveisiin mutta varoittaa, ettei se ehkä onnistu kovin nopeasti.

Sanna Hirvonen