Miehistä on moneksi

Viime aikoina miesaktivistit ovat kiinnittäneet huomiota miesten kokemiin epäkohtiin: syrjäytymiseen, asevelvollisuuteen, tiukkoihin pukeutumisnormeihin, (hetero)-seksin puutteeseen. Miehet ovat oppineet valittamaan. Osin aivan syystäkin. Ongelmana on kuitenkin, että syyttävä sormi kohdistuu usein naisiin ja tasa-arvotyöhön. 2000-luvun suomalainen sukupuolikeskustelu ei riemastuta ketään. Syyllistämällä ei synny yhteistyötä epäkohtien poistamiseksi.

Keskustelu voisi olla hyvin toisenkinlaista, eväitä olisi. Sekä naisten että miesten liikkumavapaus sukupuolen ja seksuaalisuuden alueilla on kasvanut merkittävästi, jos verrataan vaikkapa tilanteeseen puoli vuosisataa sitten. Etenkin seksuaalisen tasa-arvon suhteen niin lainsäädäntö kuin arjen asenteet ovat muuttuneet ratkaisevasti. Mutta jostain kiikastaa, kun kolmannella vuosituhannellakin sukupuolia asetetaan jatkuvasti vastakkain. Poikia puetaan yhä kiivaammin jo pienestä pitäen tummansiniseen ja tyttöjä pinkkiin, lelumaailmat eriytetään. Aikuisten maailmassa työmarkkinat ovat edelleen kovin jakautuneet, ja jyrkkää sukupuolieroa luonnollistetaan milloin evoluutioon, milloin geeneihin vedoten.

Luontoa ja luonnotonta -näyttely on tehty puheenvuoroksi tähän tilanteeseen. Olemme Marja-Terttu Kivirinnan kanssa valinneet näyttelyyn mukaan yhdeksän miestaiteilijaa, jotka mielestämme toteuttavat sitä ajatusta, että miehistä on todella moneksi. Joukosta löytyy miehiä, jotka eivät kaihda sen kummemmin koristeellisuutta ja kodin sisustamista kuin karvaisen selän kauniina esittämistä. Joku ottaa väkivallattomasti kantaa väkivaltaan, joku taas kuvaa lempeästi outoutta. Joillekin homous on kiinnostava aihe, toisille heterouden muotoutuminen. Kaikki eivät edes käsittele näyttelyn teoksissa ilmitasolla sukupuolta tai seksuaalisuutta, mutta ovat tehneet sitä jossain vaiheessa tuotantoaan.

Miesten keskinäisestä erilaisuudesta tai monenlaisuudesta muistuttaminen on nähdäksemme kestävä peruste tehdä näyttely, jossa kaikki taiteilijat ovat miehiä. Yhtenäistävä miesnäkökulma taas olisi vihonviimeinen korsi taidehistorian kekoon, joka muutenkin on rakentunut miesten tekemästä kaanonista. On toivottavaa, että näyttely herättää vakavia epäilyksiä yhdenmukaisen mieskatseen olemassaoloa kohtaan ja muistuttaa, että miehet eivät todellakaan ole yhdestä puusta. Väitämme, että ”miehestä” ei kerta kaikkiaan voi puhua yleistäen yksikössä.

Luontoa ja luonnotonta -nimi on tarkoituksellisen provosoiva ja monimielinen. Tässä yhteydessä luonnoton ei ole automaattisesti huono asia. Missään tapauksessa se ei ole syytös. Sanaa käytetään muistuttamaan siitä, että inhimillinen kulttuuri on tehtyä, pitkälti keinotekoista – ja saattaa silti olla jossain yhteydessä luontoon. Luonto saattaa jonkun tulkinnassa viitata myös ihmisluontoon, ei pelkästään luontoon ihmisen toiminnan ulkopuolisena, kulttuurin vastakohtana. Joissakin näyttelyn teoksissa näkyy ehkä myös tietynlaista halua takaisin luontoon, joissakin toisissa siihen taas ei ole pienintäkään viittausta.

Luontoa ja luonnotonta lähti muotoutumaan pari vuotta sitten kahden kirjoittajan, kahdesta erilaisesta feministisestä näkökulmasta taidetta katsovan tutkijan ja kriitikon yhteistyönä. Halusimme tehdä yhdessä kirjan, tulikin myös näyttely. Joskus tuluskukkaro laajenee takiksi. Näyttely on kuitenkin aivan olennainen osa politiikkaamme. Jos jotain ”vastakkainasettelujen purkamista” tapahtuu – tuo naistutkimuksen ylevä tavoite – niin tässä tapauksessa taiteilijat saavat sen aikaan teoksillaan, tekevät todeksi.

Leena-Maija Rossi
Kirjoittaja on Luontoa ja luonnotonta -näyttelyn toinen kuraattori.