Ars Fennica 2009 -ehdokas Jyrki Riekki

”Ruokkivaa kättä pitää purra”

Ars Fennica, Suomen suurin kuvataidepalkinto, jaetaan marraskuussa. Miltä tuntuu olla ehdokkaana? Mihin taidepalkintoja ja taidetta tarvitaan? Taiteilija Jyrki Riekki vastasi kysymyksiin.

Jyrki Riekki on yksi viidestä taiteilijasta, jotka ovat ehdolla tämän vuoden Ars Fennica -palkinnon saajaksi. Hän valmistautuu ehdokkaiden yhteisnäyttelyyn kotonaan Nummi-Pusulassa Länsi-Uudellamaalla.

Työtilana toimii talon pihapiirissä sijaitseva lato. Sen uumenissa syntyy maalauksia ja installaatioita, joissa ihmiset ja eläimet, rappion ja kuoleman symbolit ja lapsuuden sankarit sekoittuvat meluisaksi värin ja materiaalin mylläkäksi.

”Kaikelle pitää voida nauraa”, sanoo Riekki. ”Jotkut ihmiset näkevät maalauksessa jotain väärää – taide ja verorahojen käyttö voivat provosoida. Samanaikaisesti Suomessa kuitenkin tehdään ja myydään aseita. Miksi ihmiset eivät provosoidu siitä? Tai siitä miten kaupunkitilaa käytetään? Pahantekijöitä tässä kaikki ollaan”, hän pohtii taiteen kumouksellisuutta.

Taiteen tekeminen on Riekille rituaalinomainen, kiihkeä tapahtuma. ”Tavoitteena on olla täydellisesti auki ja vailla estoja. Mikään ei ole pyhää ja toisaalta kaikki on pyhää. Työskentely on tavallaan nopeaa mutta tavallaan helvetin hidasta.”

Suunnitteletko teoksiasi tarkkaan?

”En ollenkaan. Teokset kumpuavat suoraan olemassaolon kokemisesta. Työskentelen aika lapsenomaisesti, en pysty tekemään luonnoksia.”

Ars Fennica -näyttely on viiden taiteilijan yhteisnäyttely. Mukana ovat Riekin lisäksi kuvanveistäjä Matti Kalkamo, kuvataiteilija Mika Karhu, kuvataiteilija Jussi Kivi sekä taidemaalari Petri Yrjölä.

Miten yhdessä tehtävä näyttely on vaikuttanut taiteelliseen työskentelyyn?

”Ei se ole vaikuttanut mitenkään. Olemme suunnitelleet yhdessä ainoastaan tilajakoa, ettei peräkkäisiin huoneisiin tule liian samankokoisia teoksia.”

Näyttelyyn valmistautumisessa Riekki näkee haasteena erityisesti sen, että saa tehtyä asiat ”riittävän valmiiksi mutta ei liian”. Ripustusvaiheeseen täytyy jättää liikkumavaraa.

Taidekilpailu ja kapinallinen asenne sopivat äkkiseltään huonosti yhteen. Miltä tuntuu olla ehdokkaana?

”Jos se olisi kisa, en olisi mukana. En kilpaile vaan olen ehdolla palkinnon saajaksi. Kaikki kilpailuasetelmat ovat vääriä. Jokaisen pitää tehdä sitä, mihin uskoo. Jos ajattelee, mitä muut ajattelevat teoksista, se ei ole aitoa. Pitää aina purra sitä kättä joka ruokkii.”

Kyseessä on kuitenkin Suomen suurin taidepalkinto.

”Se on tietenkin mukavaa. Kiasma on Suomessa ehkä näkyvin paikka esitellä taidetta. Ja sillä rahamäärällä voisi rahoittaa toimintaa, tehdä tihutöitä… Ja ehkä ostaa musiikki-instrumentteja. Haen siitä kuitenkin mielessäni myös jotain negatiivista – että pitäisikö tässä nyt pokkuroida jotakuta.”

Riekki näkee taidepalkinnon merkityksen ennen kaikkea siinä, että se mahdollistaa voittajalle riippumattoman työskentelyn. Hän vierastaa ajatusta, että taiteilijan pitäisi markkinoida itseään ja olla bisnesmies. Suomen kokoisessa maassa isojen taideprojektien tekeminen on usein vaikeaa.

Mihin taidetta tarvitaan?

”Ihminen ei jaksa ponnistella kovin pitkään ilman hengen ravintoa. Kuvittele elämää ilman musiikkia ja runoutta. Ilman taidetta olemassaolo on vain kuiva luuranko.”

”Taidetta tarvitaan elävöittämään, piristämään ja herättämään yhteisöä. Taiteilija voi olla shamaani, joka näkee vuorelta tai laaksosta, korkealta tai matalalta, asioita, jotka ovat tärkeitä yksilölle ja yhteisölle. Taide käsittelee olemisen merkitystä.”

Tietenkin taide on olennaista myös henkilökohtaisesti. ”Se vain on tärkeää, kun on patologisesti koko ajan luomassa jotakin – maalauksia, veistoksia, esinekoosteita, musiikkia, kirjoitusta. Se on tapa olla ja hengittää.”

Mutta voiko tai pitäisikö taidetta ymmärtää?

”Taide on osa olemassaoloa ja se oikeuttaa itse itsensä. Ihmisen ei ole mikään pakko olla kiinnostunut taiteesta. Se on kokemista, jota kohtaan toiset tuntevat intohimoa ja toiset eivät.”

”Termi ’ymmärtää’ typistää taiteen määritelmää. Taiteella on oma mielensä, josta muodostuu sen kieli. Voiko tai pitäisikö ihmistä ymmärtää? Mitä ylipäätään ymmärrämme mistään – maailmasta, tähtitaivaasta tai nurmikentästä?”

Sanna Hirvonen
vastaava museolehtori, Kiasma