Picasso on kellarissa - missä nykytaiteen museo?

Suomeen on kaivattu ja puuhattu Nykytaiteen museota jo vuosikymmeniä. Hankkeen historian aikana keskustelua on käyty lähinnä kahdesta näkökulmasta: Ateneum-rakennuksen pienuuden ja epäkäytännöllisyyden takia kuvataiteen näyttelytilojen puute on ollut ilmeinen. Toisaalta nykytaiteeseen keskittyvää museota on kaivattu, koska Ateneumin ei ole koettu pystyvän täyttämään tehtäväänsä nykytaiteen osalta eikä kehittymään eläväksi nykytaiteen keskukseksi.

Valtiovallan taholla keskustelu on liittynyt laajemmin koko taidehallinnon kysymyksiin ja muidenkin museoiden ja taidelaitosten tilakysymyksiin, joita eri vuosikymmeninä on pyritty ratkaisemaan hyvinkin erilaisin keinoin.

Selkeästi uusien näyttelytilojen tarve artikuloitiin jo 1940-luvulla. Vuonna 1939 perustettiin Nykytaide ry nykytaiteeseen keskittyvien näyttelytilojen puutteen ja näyttelyiden järjestämisen kalleuden synnyttämän tilanteen helpottamiseksi. Yhdistyksen perustamisen taustalla oli 1935 toimintansa aloittanut Galerie Artek, jonka aatteelliseksi ilmentymäksi yhdistys kehittyi. Yhdistyksestä muotoutuikin ennen kaikkea näyttelyorganisaatio, joka pyrki edistämään "maamme nykyaikaisen kuvataiteen kehitystä siten, että se tukee vuorovaikutusta ulkomaisen taiteen ja Suomen taide-elämän välillä". Yhdistystä perustettaessa sen tavoitteisiin kirjattiin taidekokoelmien perustaminen museota varten. Varojen puutteessa kokoelma jäi kuitenkin kartuttamatta.

1950-luvun taide-elämässä Nykytaide-yhdistyksen rooli oli merkittävä, koska kulttuurisuhteiden hoito ulkomaille muuten oli sattumanvaraista valtiollisen organisaation puuttuessa, eikä kahdenkeskisiä kulttuurisopimuksia vielä ollut olemassa. 1960-luvulla yhdistys teki yhä useammin yhteistyötä Suomen taideakatemian kanssa näyttelyiden järjestämisessä. Mm. vuonna 1961 järjestetty ensimmäinen ARS-näyttely oli tämän yhteistyön tulosta. Vuonna 1964 yhdistys uudistetuissa säännöissään julistautui nykytaiteen museohankkeen tukijärjestöksi. Yhdistys lopetti toimintansa vuonna 1990, kun Nykytaiteen museo 1.9.1990 perustettiin ja yhdistyksen toiminnan tärkein tavoite oli saavutettu.

Yksi vai kaksi museota?

Tavoite modernille taiteelle omistetusta museosta sai laajempaa kannatusta 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Useat laajat modernin taiteen näyttelyt ja niiden saama yleisönsuosio osoittivat, että Ateneumin ja Helsingin Taidehallin tilat eivät riittäneet oman ajan taiteen esittelylle. Jo vuonna 1961 valtuutettu Janne Hakulinen teki kaupunginvaltuustolle aloitteen nykytaiteen museon rakentamiseksi pääkaupunkiin.

Julkinen keskustelu ja lehtikirjoittelu modernin taiteen museosta ja sen puuttumisesta lisääntyi pitkin 60-lukua:

"Picasso on kellarissa, missä modernin taiteen museo?" (Raimo Reinikainen, Kansan Uutiset 1.5. 1965)

"Ateneum on mutta ... Me tarvitsemme elävän taidemuseon" (Kirsti Sarmanto, Suomen Kuvalehti 23.10.1965).

"Ateneum vanhoille mestareille - uusi museo modernille taiteelle" (toivoi Suomen Realististen Taitelijain Yhdistys Helsingin Sanomissa 14.2.1965).

Päivän Sanomat rinnastaa Tukholman Moderna Museetin ja Ateneumin (17.2.1961), todeten että edellisen näyttelyissä pääsee näkemään sellaisia nykytaiteen nimiä, joita ei "oman maamme taidemuseoissa nähdä kuin jonkin kummallisen sattuman, hyvän onnen tai erehdyksen ansiosta".

"Puutteita "-otsikolla kirjoittaa Yykoo-lehti 14.2.1964: "Ateneumin Taidemuseota syytetään hyvän nykytaiteen syrjimisestä - etenkin silloin kun on kysymys uusista hankinnoista. Kieltämättä museon ostot tuntuvat joskus kummallisilta, mutta onneksi huonot taideteokset yleensä haudataan pölyisiin varastoihin. Kun hankinta on onnistunut, toivoisi taideteoksen tietenkin jäävän yleisön nähtäväksi. Koska Ateneumissa vallitsee tilan puutteen lisäksi myös elävän hengen puute, olisi maahamme vihdoinkin saatava nykytaiteen museo, joka oman kokoelmansa lisäksi esittelisi tehokkaasti hyvää ulkomaista nykytaidetta, järjestäisi luento- ja keskustelutilaisuuksia, filmiesityksiä, myisi ja esittelisi taidekirjallisuutta jne. Tällainen museo vahvistaisi huomattavasti Tampereen asemaa kulttuurikaupunkina."

1960-luvun virallista keskustelua leimasi vastakkainasettelu keskusmuseo kontra modernin taiteen museo ja Ateneum-rakennus. Vaihtoehtoina nähtiin joko perustaa yhtenäinen keskusmuseo, johon Ateneumin kaikki kokoelmat koottaisiin tai kaksi erillistä museota: Ateneum vanhalle taiteelle ja oma museo modernille taiteelle. Yhden yhtenäisen keskusmuseon puoltajat eivät uskoneet varojen riittävän kahteen erilliseen museorakennukseen, vaan ehdottivat että keskusmuseo voitaisiin sen sijaan jakaa kahteen erilliseen osastoon, toinen vanhalle ja toinen uudelle. Keskusmuseo-ajatus sisältyikin vuonna 1965 lausuntonsa antaneen Valtion taidekomitean mietintöön. Keskusmuseon sijoituspaikaksi kaavailtiin Alvar Aallon keskustasuunnitelman mukaisesti Töölönlahden aluetta. Suunnitelma keskusmuseosta eli aina 1970-luvun puoliväliin saakka.

Näyttelyitä oopperan väliajalle

1970-luvulla syntyi useita erilaisia ehdotuksia ratkaisuksi modernin taiteen ja Ateneum-rakennuksen tilaongelmiin. Vuonna 1972 kaksikin komiteaa esitti, että Ateneum-rakennus saneerattaisiin vanhan taiteen käyttöön ja uusi Valtion taidekeskus rakennettaisiin modernille taiteelle sekä Rakennustaiteen museolle ja Taideteollisuusmuseolle. Sijoituspaikaksi tälle taidekeskukselle kaavailtiin Töölönlahden rannalla sijaitsevaa ns. Sokerin tonttia. Kolmannen ehdotuksen mukaan kaksi jälkimmäistä olisi sijoitettava saneerattuun ja laajennettuun Ateneumiin. Pasila-hankkeen mukaan Ateneumista olisi pitänyt tehdä taiteen toimintakeskus, johon olisi keskitetty tutkiva ja taltioiva kuvataide sekä arkkitehtuuri ja taideteollisuus. Modernin taiteen kokoelmat sekä kummatkin koulut (Taideteollinen korkeakoulu ja Suomen taideakatemian koulu toimivat tuolloin Ateneum-rakennuksessa) olisi siirretty uudisrakennukseen Pasilaan.

Ensimmäisen kerran valtio otti kantaa nykytaiteen museon puolesta vuonna 1975. Valtion kuvataidetoimikunnan toimenpideohjelmassa todettiin, että nykytaiteen keskus olisi pikaisesti rakennettava korjaamaan Helsingin keskustan näyttelytilojen puutetta. 1970-luvulla nähtiin sellainenkin kummajainen kuin yritys ratkaista oopperan ja kuvataidekentän tilaongelmat yhdellä uudisrakennuksella. Suunnitelmassa uuteen oopperataloon kaavailtiin tiloja vaihtuville näyttelyille. Suunnitelmasta puuttuivat kokonaan kuvataiteen kirjastotilat, tutkimustilat, arkistotilat, tekniset aputilat jne. Pelkällä näyttelytilalla ei olisi ratkaistu pääkaupunkiseudun nykytaidekeskuksen puutetta. Niinpä kuvataidekentän vastustuksesta oopperatalosuunnitelmasta poistettiin lopulta näyttelytilat kokonaan, oopperatalo-hanke eteni omaan tahtiinsa ja kuvataidekenttä sai odottaa omaa ratkaisuaan seuraavan vuosikymmenen loppuun.

Pro(vokatiivisesti) nykytaide

1980-luvulle tultaessa ei ollut uusia virallisia suunnitelmia nykytaiteen keskuksen varalle. Vuosikymmentä leimasivat laajeneva julkinen keskustelu niin lehdistössä kuin komiteoissa ja seminaareissakin sekä toiminta nykytaiteen museon perustamiseksi. Toisaalta taloudellinen kasvu ja noususuhdanne sekä kulttuuri- ja taideilmaston moniarvoistuminen tekivät mahdolliseksi nykytaiteen museon perustamispäätöksen etenemisen vuosikymmenen lopulla. Toisaalta korkeasuhdanteessa elävä Suomi, jossa kulttuurinen aktiivisuus kasvoi koko ajan, näyttäytyi entistä puutteellisempana ("Maa ilman nykytaiteen museota ei ole kulttuurivaltio!") ilman nykytaiteen museota. Tietoisuus tästä synnytti useita yhdistyksiä ja erilaisia tapahtumia herättämään ja edistämään keskustelua. Provokatiivista oli mm. vuonna 1981 Vanhan Gallerian julistaminen Helsingin juhlaviikkojen tiedotustilaisuudessa Suomen vt. nykytaiteen museoksi.

Vuonna 1983 perustetiin Nykytaiteen museo -yhdistys. Se sai alkunsa Suomen Taitelijaseuran aloitteesta keväällä 1982, jolloin yhdistys päätti ryhtyä toimenpiteisiin modernin taiteen museon saamiseksi Helsinkiin. Se kutsui koolle taiteilijoita, taiteen piirissä työskenteleviä ja siitä kiinnostuneita neuvottelemaan hankkeesta ja sen toteuttamisen edellyttämistä toimenpiteistä. Tarkoituksena oli ensin muokata ihmisten asenteita museolle myönteiseksi, sitten kerätä alkupääomaa, jonka jälkeen valtio rahoittaisi museon. Toimintaa leimasivat suuret huolella valmistellut projektit ja pitkän linjan suunnitelmat. Näistä tärkeimpiin kuuluu nykytaiteen museon liittäminen Kamppi-Töölönlahti aatekilpailuun 1985. Tavoitteena oli myös aloittaa museon toiminta väliaikaistiloissa, joiksi jossain vaiheessa kaavailtiin Katajanokan makasiinia n:o 15. Yhdistyksen toimintaan kuului paitsi julkisen keskustelun käyminen myös julkaisutoiminta ja erilaisten tapahtumien järjestäminen. Vuonna 1986 se esimerkiksi järjesti kansainvälisen seminaarin nykytaidemuseoaiheesta.

Porkkana -yhdistys perustetiin vuonna 1986 toimimaan spontaanisti nykytaiteen museon perustamisen puolesta. Se oli nuorten taidehistorioitsijoiden, taidehistorian opiskelijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden vastine Nykytaiteen museo ry:lle. Tavoitteena oli tehdä pieniä konkreettisia akteja museohankkeen vauhdittamiseksi. Porkkanan ensimmäinen näyttely pidettiin syksyllä 1988 Vanhan galleriassa, jossa se julkisti kansainvälisiltä taiteilijoilta lahjoituksina saadun nykytaiteen kokoelmansa. Näyttely ja 70 työtä käsittävä kokoelma olivat yhdistyksen ja sille lahjoituksia tehneiden taiteilijoiden symbolinen kannanotto museon puolesta. Alkupiste-näyttely, "Dokumentaatio"- projekti jne. olivat muita Porkkanan aktiviteetteja museon puolesta.

Jospa sittenkin megapaja

Taiteiden välisesti tai muuten perinteisten taidelajien ulkopuolella työskentelevistä tekijöistä koostuva Muu ry perustettiin vuonna 1987. Osittain sen syntyminen heijasteli nykytaiteen museon puuttumista ja tyhjiötä nykytaiteen kentässä. Sekä Muu ry että sen piirissä toimineet yksittäiset taiteilijat ottivat voimakkaasti kantaa nykytaiteen museosuunnitelmiin. Lausunnot olivat usein museokriittisiä: museo-sana haluttiin korvata termillä toimintakeskus tai megapaja, museaalisen toiminnan sijasta haluttiin painottaa työskentelytiloja ja taiteen tuottamista.

Vuosikymmennen puolivälissä alkoi ilmaantua uusia ehdotuksia nykytaiteen museon tilaratkaisuksi. Pasilan konepaja, Katajanokan makasiini, Lasipalatsi ja Nokian kaapelitehdas mainittiin mahdollisina tiloina. Asiasta keskustelevat jakaantuivat kahteen leiriin: niihin jotka pitivät kiinni Töölönlahden suunnitelmasta sekä uudisrakennuksesta Helsingin uudessa monumentaalikeskustassa, ja niihin, jotka etsivät vaihtoehtoisia ratkaisumalleja vanhoista olemassaolevista rakennuksista.

Sekavuutta keskusteluun aiheutti myös se, että Helsingin kaupunki suunnitteli vuonna 1976 rakennetun Helsingin kaupungin taidemuseon muuttamista pois Meilahdesta. Nämä kaksi museohanketta sotkettiin yhteen, varsinkin kun usein kaupungin taidemuseosta puhuttaessa käytettiin termiä nykytaiteen museo tarkentamatta mistä museosta oli kyse. Mm. Jörn Donner esitti usein julkisuudessa nykytaiteen museon perustamista Helsinkiin tarkoittaen Helsingin kaupungin taidemuseon uutta rakennusta, joksi oli kaavailtu mm. Töölön ratikkahalleja. Lasipalatsin muuttamista kaupungin kulttuuritilaksi suunniteltiin jo tuolloin, ja siitäkin keskusteltaessa puhuttiin nykytaiteen museosta, kun tarkoitettiin mahdollista kaupungin taidemuseon tilaa.

80-luvulla käytiin myös keskustelua vaihtuvien näyttelyiden tilasta, jota kaavailtiin tyhjälle tontille Taideteollisuusmuseon ja Rakennustaiteen museon väliin. Tämän vaihtuvien näyttelyiden keskuksen oli tarkoitus paitsi ratkaista em. museoiden tilaongelmat, myöskin kuvataiteiden vaihtuvien näyttelyiden tilatarve. Vaihtuvien näyttelyiden keskuksen suunnitelma vietiin varsin pitkälle: arkkitehtikilpailun tulokset julkistettiin vuonna 1987 ja tilojen piti olla käyttövalmiina vuonna 1992 Suomen juhliessa 75-vuotista itsenäisyyttään. Jo suunnitteluvaiheessa käytettävissä olleen tontin pienuus oli tiedossa ja kilpailun voittikin Tuomo Siitosen suunnitelma, jossa pääosa tiloista sijoittui maan alle. Kuitenkin vuonna 1989 hanke joutui vastatuuleen ja keskusteluun heitettiin ehdotus vaihtuvien näyttelyiden tilan sijoittamisesta nykytaiteen museon yhteyteen Terassitorille. 90-luvulla luovuttiin ajatuksesta toteuttaa vaihtuvien näyttelyiden rakennus suunnitellulle museoiden väliselle tontille, ainakin osittain ratkaisun kalleuden vuoksi. Rakennustaiteen museon ja Taideteollisuusmuseon tilaongelmat päätettiin ratkaista muilla keinoin.

Museo aloittaa toimintansa

1980-luvun lopussa alkoi nopeasti tapahtua virallisella tasolla. Nykytaiteen museo -hankkeessa painopiste siirtyi yksityisiltä henkilöiltä ja yhdistyksiltä valtiovallalle, ja nykytaiteen museo -kysymys sai ratkaisunsa osana suurempaa uudistusta:15.11. 1988 julkaistiin keskustaidemuseotoimikunnan mietintö valtakunnallisen kuvataiteen keskusmuseon perustamisesta. Mietintö sisälsi ehdotuksen laiksi ja asetukseksi Valtion taidemuseosta. Tämä keskustaidemuseo sisältäisi Suomen taiteen ja ulkomaisen taiteen museot, kuvataiteen keskusarkiston ja hallinto-osaston sekä nykytaiteen museon. Toimikunta, jossa mukana oli edustus mm. Ateneumin taidemuseosta, synnytti nykytaiteen museon organisaation ja jätti sen tilakysymyksen ratkaisun odottamaan otollisempaa aikaa. Mietinnön mukaan Nykytaiteen museo aloittaisi toimintansa Ateneum-rakennuksessa 1.9.1990. Mietinnön mukainen laki ja asetus hyväksyttiin valtion vuoden 1990 budjettiesityksessä. Nykytaiteen museo aloitti toimintansa mainittuna päivänä, tosin ensin Kansakoulukadun väliaikaistiloissa, ja toukokuussa 1991 saneerauksen jälkeen avatussa Ateneum-rakennuksessa.

Yllättäen kuitenkin lähes samanaikaisesti Nykytaiteen museon hallinnollisen syntymisen kanssa eteni sen tilahanke. Ohi valtion budjettirahoituksen hitaan ja mutkikkaan tien löytyi nykytaiteen museorakennukselle rahoitusratkaisu, kun 1989 Helsingin kaupunki ja valtio sopivat maakaupoista Kivikon alueella. Kysymys oli oikeastaan vaihtokaupasta, jossa maapulaa poteva Helsingin kaupunki sitoutui rakentamaan valtiolle nykytaiteen museon vastineeksi asuntorakentamiseen tarkoitetuista valtion omistamista Kivikon maa-alueista Viikissä. Aluksi suunniteltiin Helsingin kaupungin taidemuseon uudisrakennuksen ja valtiolle rakennettavan Nykytaiteen museon sijoittamista yhteen ja samaan rakennukseen. Tästä kuitenkin luovuttiin ja asetettiin työryhmä, jonka tehtävänä oli laatia Helsingin Terassitorin alueelle suunnitellun Nykytaiteen museon perustamisuunnitelma. Se luovutti työnsä tulokset opetusministeri Anna-Liisa Kasuriselle tammikuussa 1990. Arkkitehtikilpailu Nykytaiteen museon suunnittelemiseksi julistettiin syksyllä 1992. Kilpailu oli tarkoitettu Pohjoismaista ja Baltiasta kotoisin oleville arkkitehdeille. Kutsuttuina mukana kilpailussa oli viisi kansainvälisesti tunnustettua arkkitehtia. Vuonna 1993 valittiin kilpailuun osallistuneen 516 työn joukosta toteutettavaksi amerikkalaisen Steven Hollin Chiasma. Kiistellyn ja ristiriitaisia tunteita herättäneen Kiasman rakennustyöt aloitettiin 1996.

Sanna Rekola