Katsoja nykytaiteen monikoissa

Kuvataiteen tilannetta voisi tänä päivänä luonnehtia ilmassa olevaksi turbulenssiksi tai koskeksi, jossa virtaa monia, erisuuntaisia, ristiriitaisia tai päällekkäisiä ja eri nopeuksilla pyöriviä tapahtumia, joiden arvot ja tavoitteet sekä merkityksiä luovat rakenteet poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin iskelmän ja nykysinfonian. Kuvasta puhuttaessa tilanne hämärtyy edelleen muiden taiteiden käyttämän alajaottelun puutteesta. Nykytaiteen kohdalla voitaisiin hyvinkin puhua niin kuvan pop-kulttuurista, etnotaiteesta kuin taiteen omia perinteitä ja kieliä pohtivasta taiteestakin.

Taiteessa vaikuttavat samanaikaisesti sekä klassinen kausi, jonka aikana jokin kehityslinja kypsyy huippuunsa että uutta esiin murtava kausi. Viimemainittu on nykyisin kuitenkin muuttunut eräänlaiseksi jatkuvan muuttumisen malliksi, joka ehkä parhaiten ilmenee siinä tavassa ja vauhdissa, jolla uudet kuvalliset ideat leviävät läpi koko kulttuurin ja edelleen niin joukkoviestintään kuin mainonnan ja markkinoinnin visuaaliseen retoriikkaan tai joskus päinvastoin. Näitä ideoita ei välttämättä enää kypsytellä ja syvennetä jonkin alan sisällä vaan ne "kypsyvät" laajetessaan.

Kuvalla on avoimuutensa vuoksi kyky kohdata muita taiteenaloja sekä määritellä ja kartoittaa rajatilanteita. Kuvan joustavuus ja suuri sietokykymme sen eri ilmenemismuotoja kohtaan johtuu ilmeisesti kuvan hallitsevuudesta kokemusmaailmassamme. Ainoa rinnakkaisilmiö tässä suhteessa on ääni,myös keskeiseen aistihavaintoon pohjautuva kulttuurin kieli. Niin kutsuttu taiteidenvälisyys ei ole kuitenkaan tämän päivän kuvataiteen syvintä sydämenlyöntiä. Tämän hetken kuvataide on kiinnostunut enemmänkin elämän kirjavista kudelmista ja siinä ilmenevistä kulttuureista kuin kulttuurista sinänsä ja toisaalta yksilöidymmin esim. tieteestä, tieteidenvälisyydestä tai taiteen ja tieteen kohtaamisesta.

Elämä esteettisenä projektina

Taiteen kiinnostus elämään ja yhteiskuntaan tekee siitä myös poliittista, mutta täysin eri tavalla kuin 60- ja 70-luvuilla, jolloin kurkotettiin kohti yleisön toisenlaista tulevaisuutta, toisenlaisia valtarakenteita. Tähän liittyi moralisoiva, yksilön velvollisuuksia suhteessa yhteisöön korostava asennoituminen. Tämän päivän taide pyrkii pikemminkin yksilöimään asioita. Tilanteiden ja tapahtumien annetaan yleensä virrata omaa kulkuaan vain tekemällä ne näkyviksi. Taide puuttuu pienellä eleellä tai siirrolla tai suunnanmuutoksella tapahtumien kulkuun ja tekee näin näkyväksi -ei niinkään itseään kuin tapahtuman sinänsä. Usein kyseessä onkin jonkin asian, henkilön, ajatuskulun tai tapahtuman politisoiminen näkyväksi tekemällä. Kannanottaminen jätetään katsojalle ja kokijalle, jonka yksilöllinen, eettinen tietoisuus halutaan herättää. Näiden taiteellisten esitysten kohdalla ei useinkaan ole vaikeaa ymmärtää mistä puhutaan, mutta vaikeaa sen sijaan on ymmärtää, että tämä "puhuminen" on taidetta. Taiteellisen toiminnan tunnistaminen on tänä päivänä ehkä vaikeampaa kuin se, mikä koskee tuota kuuluisaa vaikeutta ymmärtää nykytaiteen sisältöjä.

Pisimmilleen vietynä tämä taiteen ja elämän suhde nähdään jo vaihtoehtoisena esteettisiin ja eettisiin valintoihin perustuvana elämänmallina, jossa tietoisesti haetaan luovia vaihtoehtoja vallalla oleville elämäntavoille. Malli perustuu totuuteen ja kauneuteen eli kyseessä on sekä filosofinen että esteettinen katsantotapa. Elämä taiteena, totuuden ja kauneuden etsimisenä on yksi mahdollinen juoni elämässämme.

Nykykulttuurin merkitys määrittyy siitä yhteydestä, jossa se esitetään tai johon se viittaa. Tämän keskustelun taustalla on mm. venäläisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin luoma moniäänisyys -käsite, jossa kirjailija jättää oman persoonansa tapahtumien areenan ulkopuolelle ja antaa kuvattavien henkilöiden puhua omalla kielellään ja toisaalta sitä dialogia, joka on käynnissä kielen sisällä teoksen kieliasun kudelmissa. Näin teoksen kieli viittaa maailmaan ja sen moniin kieliin, ääniin ja äänenpainoihin. Kuvataiteessa vastaavasta kehityksestä on alettu käyttää termiä polyskooppinen (voisi ehkä suomentaa "moninäköalainen"). Kuvataiteessa tämä nk. pragmaattinen malli viittaa näkyvään tapaan suuntautua pikemminkin pois taiteen sisäisistä, sulkeutuneista maailmoista kohti tavallisen elämän arvoja ja salaisuuksia. Arjen maailma onkin koko modernismin ajan toiminut vastavoimana taiteen tullessa liian henkilökohtaisesti taiteilijan kieleksi tai liian yleistäväksi jotta sanoma voisi välittyä. Elämä esteettisenä projektina tuntuu toisaalta olevan myös jatkoa modernismin pyrkimykselle merkitä ja tuoda kaikki taiteen piiriin.

Puutteellinen "kielitaito"?

Yksilöllinen vapaus taiteessa nähdään tänä päivänä myös kulttuuriin liittyvänä ilmiönä. Tässä keskustelussa taiteen vapaus on vapautta muuntaa vallitsevia kulttuurin malleja ja säännönmukaisuuksia. Näin ollen se ei ole yksilön vapautta esimerkiksi jonkinlaisen boheemisuuden perinteessä. Boheemisuus on jo osa länsimaisen kulttuurin mallia, eikä toimi enää kritiikkinä. Nykytaiteilijalta vaaditaan toisenlaisia taiteellisia menettelytapoja, mutta myös toisenlaista kriittisyyttä suhteessa taiteeseen instituutioina sekä sen instituutioihin. Uutta luova taide uudistaa ja täydellistää vallitsevia käytäntöjä ja malleja, mutta tämän päivän taiteessa tämä vaatimus ei aina tunnu pätevän. Siihen taiteen vauhti - ja jälleen yhdensuuntaisesti, eteenpäin - tuntuu olevan liian kovaa.

Taiteen sisällä on kuitenkin versoja, jotka viittaavat uudenlaiseen asennoitumiseen. Esimerkkinä tällaisesta vauhdin pysäyttämisestä voisi mainita ilmaisukyvyn ja -kielen perusteellisen opettelun ja harjaantumisen sen käytössä. Yhtenä osoituksena tästä on elpynyt kiinnostus piirtämiseen. Jotkut pitävät tätä tietynlaisen konservatismin esiintulona, vaikka kyse on ennen kaikkea tälle ajalle sopivan uuden ilmaisun kartoittamisesta. Piirtäminen on yksi tapa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja nähdä se uusin silmin. Kielen harjaantuminen nykytaiteessa muistuttaa musiikin opiskelua, jossa asiat tulee omaksua niin pitkälle, että niiden olemus ja rakenteet ymmärretään; tulee tiedostaa sekä miten että mistä puhutaan. Tämä mahdollistaa myös tarvittavan etäisyyden kuvan kieltä sääntelevien lainalaisuuksien näkemiselle.

Taiteen perinteeseen liittyvän kielen ja assosiaatioiden tunnistaminen vaatii tietoa ja asioiden tuntemista ja harrastamista. Tässäkään nykytaiteilija ei useinkaan puhu tästä kielestä sinänsä ja sen ominaisuuksista vaan ilmaisee jotain sen avulla. Kuvan kehittynyttä tapaa välittää sanomaa voidaan verrata myös kieleen tai nuottikirjoitukseen siinä, että kieli/nuotit/kuvat ovat yhteisiä, mutta tavat ilmaista, tulkita ja ymmärtää niiden kautta ovat yksilöllisiä. "Kaikki kieli on sosiaalista, yksityinen kieli on mahdottomuus", Wittgenstein on todennut.

Ovatko puutteet kuvan kielen osaamisessa, perinteiden ja nykytaiteen tuntemuksessa todellinen este monien katsojien valmiudelle ymmärtää taiteen merkityksiä? Klassisesti tähän voisi vastata että kyllä ja ei, mutta kumpikin vastaus olisi epätarkka, sillä koko keskustelu on muuttunut. Tänä yksilöllisyyden aikana ihanteena on oman elämän hallinta, oma paikka ja tila. Yksilöllisyys ei enää ole vain etuoikeutettujen, esim. perinteisesti taiteilijoiden itselleen varaama oikeus, vaan kuuluu myös niille, joita puhutellaan eli taiteen katselijoille. Esimerkiksi keskustelu taiteen omaleimaisuudesta ei enää ole takertunut taideteokseen vaan koskee myös - ja ehkä nimenomaan - katselijan kokemuksen ainutkertaisuutta. Samanaikaisesti taideteoksen autenttisuuden käsite on murenemassa esim. uusien medioiden luomien taidetilanteiden mukana, jolloin ei enää voida puhua ainutkertaisesta objektista eikä edes tiettyyn aikaan tai paikkaan sidotusta esityksestä. Koko kohtaamis- ja kokemismalli on osittain muuttunut ja muuttumassa. Muutos ilmenee esim. monissa katselijan omaa osallistumista edellyttävissä tilanteissa. Taiteilija yhä aloittaa keskustelun ja määrittelee sen kehykset, mutta jatko jää katselijalle. Itse asiassa kaikki taide kaikkina aikoina on periaatteessa sisältänyt tämän kaksisuuntaisuuden, sillä merkitys syntyy aina lähettäjän ja vastaanottajan välillä. Kukaan ei myöskään aivan todella tiedä mitä toisen mielessä tapahtuu tai mitä toinen tarkoittaa tai miten hän asian kokee. Nykytaiteessa on tilanteita, joissa koko rakenne jätetään avoimeksi tavalla, joka mahdollistaa yksilöllisten polkujen valinnan moneen suuntaan. Taiteen ja katsojan kohtaamisessa ei enää puhuta oikeasta ja väärästä, siitä, onko joku ymmärtänyt taiteilijan aikeet vai ei, vaan kyse on nimenomaan koko tapahtuman kääntämisestä "omalle" kielelle, sen tekemisestä merkitseväksi juuri minulle.

Vaihtoehtojen rihmastoissa

Nykytaide hakee kontaktia erilaisiin ajan ilmiöihin. Tämä taiteen ja elämän välinen dialogi on kuvan nykyvauhdissa saanut piirteitä, joiden yhteydessä voidaan puhua jopa kierteistä, joissa jatkuvasti toistettuna tietyt menettelytavat saattavat päätyä sattumanvaraisiksi merkityskentiksi. Tyypillisin lienee kierre, jossa korkeakulttuuri omaksuu alakulttuurien piirteitä ja tuo näin alakulttuuria korkeakulttuurin piiriin. Tämä on jo saanut piirteitä, jossa alakulttuurit ovat omaksuneet korkeakulttuurin paikan korkeakulttuurina eikä niiden kohtaamisesta välttämättä synny mitään uutta. Ohi korkea- ja alakulttuurien mallien tulisi taide kuitenkin nähdä uutta luovana tapana suhtautua sekä elämään että kulttuuriin, joka liittää taiteen pyrkimykseen hallita elämää ja sen tilanteista ja joka sellaisena on ollut taiteen tehtävä jo luolamaalausten aikana.

Taide antaa uutta elinvoimaa väsyneille käsitteille ja merkityksille. Samalla on kuitenkin pidettävä mielessä, että uusia vaihtoehtoja on monia eikä nykyään enää voida odottaa tai edes sietää ohjelmallisia ja kokonaisvaltaisia ratkaisuja. Elämme monien mallien ja niiden vaihtoehtojen rihmastoissa.

Osa kulttuurista on jo rinnastettavissa erilaisiin populaarikulttuurin ilmiöihin ja siinä missä jo nyt puhutaan informaatioviihteestä voidaan myös taideviihteestä (englannin sanaa "infortainment" käytetään jo, ehkä seuraava on "arttainment" tai "culturetainment"). Sinänsä tässä ei ole mitään moralisoimista, viihteellä on oma paikkansa maailmassa. Sen merkitys esim. ryhmänmuodostuksessa selviää kun palataan viihdettä merkitsevän englanninkielisen sanan "entertainment" latinankieliseen alkumuotoon "intertenere", joka merkitsee "keskuudessa pitämistä", joka kuvaa hyvin viihteen psykologista taustaa. Suhteessa kulttuuriin viihde voidaan kuitenkin nähdä eräänlaisena "mutkat suoriksi" -asenteena, jonka tavoitteena on mahdollisimman monien kiinnostuksen ja huomion saaminen. Viihde on turha oikotie tilanteessa, jossa päämäärä ei ole tärkein vaan se mitä matkalla koetaan. Viihde flirttailee tunteillamme eikä johda niiden syvälliseen kokemiseen ja sitä kautta tiedostamiseen ja ymmärtämiseen, myös laajemmin kuin suhteessa minään ja omaan maailmaan.

Kuvataiteen luonnetta pohdittaessa on viime aikoina usein turvauduttu sosiologiaan ja selitetty taidetta ja sen instituutioita yhteiskunnallisina ilmiöinä, kulttuurin malleina, joiden merkitys ja arvo syntyvät erilaisten keskustelujen kohtaamisissa. Taiteella on kuitenkin aina ollut kyky liukua pois tilanteista, joissa sitä pyritään määrittelemään ja nimikoimaan: antiikin Niken tavoin se on jo muualla kun tuloksiin uskotaan päästyn. Tämä ei kuitenkaan vähennä näiden pohdintojen ja tutkimusten arvoa, sillä ne kartoittavat taiteen yhteiskunnallisia sidoksia, nk. taidemaailman rakenteita sekä esteitä, joita monet ihmiset kokevat suhteessaan nykytaiteeseen.

Vapauden taskuja ja laskoksia

Miksi taide sitten on tärkeää ja nykytaide erityisesti? Nykytaiteen keskeinen tehtävä on ilmentää aikaa, sitä meneillään olevaa asioiden virtaa, jonka liikkeitä, vauhtia, muutoksia ja heilahduksia taide usein ensimmäisenä saattaa havaittavaan muotoon. Kuvataide tänään ilmentää ja heijastelee esim. niitä muutoksia, joita on tapahtumassa tavassamme ymmärtää lineaarisen aikakäsityksen muuttumista moniksi ajoiksi, jotka ovat rinnakkaisia ja samanaikaisia alkaen yksilön omasta ajasta ja päätyen sekä globaaliseen aikaan että sen suhteeseen avaruuden käsittämättömyyteen.

Samalla kun ajan eriytyminen myös korostaa yksilöllisyyttä, se tekee myös vaikeaksi, ellei täysin mahdottomaksi, jonkinlaisen universaalin taiteen/kulttuurin. Aika myös nivoo asiat yhteen ja tekee niistä kertomuksia, heidän, meidän, sinun ja minun. Kertomus on yksi nykyfilosofian keskeisiä kiinnostuksen kohteita, sillä samalla kun nk. suurten kertomusten väitetään kadonneen, ollaan monien pienten, samanarvoisen kertomusten kirjossa. Niiden tärkeyttä kuvastaa väite, että ihmisen sielu ja mieli muodostuvat kaikista niistä kertomuksista, jotka hän saa niin yhteisönsä perinteenä kuin kokee, kuulee, lukee ja näkee. Näin identiteetin ajatellaan muodostuvan niistä painotuksista, joilla yksilö on ymmärtänyt ja painanut tarinat muistiinsa. Tämä nk. identiteetin tammilautateoria (Daniel Dennet) antaa materiaalia ja selittää niitä monia rooleja, joita yksilö joutuu elämänsä aikana omaksumaan ja ylläpitämään. Kertomusten kirjo ja niiden tarjoamat vaihtoehdot ruokkivat ja muokkaavat kykyämme ylläpitää ja rikastuttaa omia tarinoitamme samalla kun moninaisuus tekee vaikeaksi yhtenäisen kertomuksen juoksun. Yksi tämän ajan suuria ongelmia onkin "oman" kertomuksen luominen, joka osaltaan auttaisi jonkinlaisen keskuksen tai sisäisen minämme hahmottamisessa samalla kun se laajentaisi ymmärtämystämme myös itsemme ulkopuolelle, toisen kertomuksiin, toisiin kertomuksiin.

Kuvan kertomuksen punominen vaatii katsojalta ajan liittämistä kuvattuihin asioihin. Toisaalta se tarjoaa uskomattoman hienovireisen ja periaatteessa vapaasti tulkittavan tunneasteikon esim. värimaailmoissaan tai visuaalisissa käsialoissaan. Näitä kuvataiteen astevaihteluita ei kyetä niputtamaan käsitteiksi vaan ne toimivat tunteiden, tunnelmien, asioiden ja niiden merkitysten vivahteiden ja viritysten välittäjinä. Luovuutta on näin oltava sekä tekijässä että katsojassa, jotta kokemuksia syntyisi, asiat välittyisivät ja jotta taiteella olisi sille kuuluva paikka maailmassamme. Taide valloittaa, hurmaa ja ärsyttää, tuottaa iloa ja naurua, se voi olla salaperäistä ja lumoavaa, näyttää vaihtoehtoja ja uusia polkuja ja antaa meille uusia merkkejä ja uutta kieltä kohdata maailmaa. Taide ei ole huolissaan tulevaisuudestaan ja paikastaan maailmassa. Meidän ehkä pikemminkin pitäisi olla huolissamme taiteen paikasta meidän maailmassamme. Nykytaide ei myöskään ole yksi asia, vaan me voimme tehdä omat valintamme sen kentässä. Taiteen luomat vapauden tilat ovat ratkaisevia sekä nykyisyyttä että tulevaisuutta hahmotettaessa. Ja mitä useampi meistä tuntee näitä tiloja, näitä vapauden taskuja tai laskoksia, sitä mielenkiintoisempaa on katsoa maailmassa eteenpäin. On siis tärkeää kulkea, katsoa, keskittyä, tuntea, tunnistaa, kokea, pohtia, jakaa kokemuksia ja toimia.

Maaretta Jaukkuri