Nykytaide ja peltilevä

Syyskuun 13. päivänä suuren helsinkiläisen päivälehden Minne mennä -palstalla oli tarjolla kaksi erilaista tapaa lähestyä valmistumaisillaan olevaa Nykytaiteen museota.

Helsingin kaupunginmuseo oli laatinut kävelyreitin, joka tutustutti itsenäisyyden ajan arkkitehtuuriin, päätepisteenä Kiasma. Reitti juhlisti Euroopan rakennusperintöpäivää. Autoliitto puolestaan juhli koko perheen Auton päivää: "Auton vuosisata" -kulkue kunnioitti museota - ja sen ratsastavaa naapuria - ohimarssilla (tai ohivyörymisellä).

Autoparaatin vastaanottaneet naapurukset olivat varmasti kumpikin yhtä hämmentyneitä. Niin museon kuin patsaankin hämmennykseen on ilman muuta aihetta. Onko tämä vuosisata Auton vai Ratsastavan suurmiehen? Ovatko nuo ohilipuvat peltiluomukset nykytaidetta? Mitä meidän, sanalla sanoen, pitäisi ajatella autoista?

Kysymys ei ole mistään aivan mitääsanomattomasta luontokappaleesta. Auto on epäilemättä yksi hallitsevimmista oliotyypeistä (audio)visuaalisessa maailmassamme, maailmoissamme - niin todellisissa kuin kuvitelluissa. Auto on kaikkia aisteja koskettava kokonaistaideteos, joka pystyy monin tavoin salpaamaan meiltä hengen. Autolla ja autossa on tehty historiaa.

Sivuutettakoon niin historian syvärakenteet kuin myös käytännölliset hyöty- ja harminäkökohdat, matkanteon jouhevuus, saasteen sietämättömyys. Puhuttakoon vain taiteesta ja estetiikasta. Yksinkertaistettakoon karkeasti ja kysyttäköön karusti: ovatko autot rumia?

Tiedän, että nyt nyt liikutaan tunneherkällä alueella. Peltilehmä on monelle kotieläin, perheenjäsen. Jo kauan sitten keksitty aikuisen ihmisen tamagotchi. Korostan siis, etten tarkoita ketään yksittäistä, hienopiirteistä ja herkkäsieluista autoa, kun totean: minusta autot ovat rumia. Tai täsmällisemmin: autot ovat rumia joukkona.

Autojen joukkorumuuteen törmäsin reilu vuosi sitten kun olin tekemässä Helsingin keskustassa elokuvaa. (Sivuhuomautuksena tunnustettakoon, että kuvausryhmän ja -kaluston liikuttamiseen tarvittiin koko joukko autoja.). Kaupunkikatu tulvii visuaalista ja äänellistä silppua. Ja huomattava osa tuosta silpusta aiheutuu autoista. Kun kadunpätkä tyhjennettiin liikennemerkeistä ja pysäköidyistä autoista, ja kun vielä liikenne hetkeksi pysäytettiin, alkoi tapahtua ihmeitä: rakennukset kasvoivat maahan kiinni ja tulivat näkyviksi, kadut olivat yhtäkkiä ihmeellisen avaria.

Autojen joukkorumuuden ydin on juuri noissa katuja reunustavissa autonauhoissa, alati kasvavissa peltilevälautoissa jotka myrkyttävät näkökykymme. Tuo yksitoikkoinen peltiketju tuntuu kaupunkikeskustassa niin itsestäänselvän ja turruttavan väistämättömältä, ettei sen tuhovaikutusta helposti hahmota. Sen vaikutusta rakennustaiteeseen voisi verrata siihen että kaikkien maalausten reunaan lisättäisiin rivi autonkuvia tai jokaisen konsertin taustaäänenä olisi tyhjäkäyvien autojen kuoro.

Arkkitehtonisia suunnitelmia esittelevissä pienoismalleissa näkee harvoin autoja, varsinkaan siinä mittakaavassa jonka ne saavat todellisuudessa. Millainen onkaan valmis Kiasma keskeytymättömän autoparaatin kehystämänä?

Mutta onko tässä sittenkään puhe vain (alkeellisesta) estetiikasta? Entä jos kadunvieriä ketjuttaisivat polkupyörärivistöt, olisiko vaikutus yhtä ärsyttävä? Toki saastetietoisella ajalla on vaikutuksensa. Viaton peltikuori saa kannettavakseen sisälmystensä synnit. Asia toimii tietysti myös käänteisesti. Jotka kauneutta autoissa näkevät, näkevät niissä ohikiitävien maisemien lyriikkaa, vauhdin korkean veisun.

Inhottavatko autorivit kaikissa oloissa ja kaikkina aikoina? Joukko autoja ei valitettavasti aina ole rumempi kuin niiden viereen pellolle kohonnut joukko seiniä. Sitäpaitsi vanhoissa valokuvissa (eikä niiden tarvitse olla hirvittävän vanhoja, parikymmentä vuotta riittää) autojoukot usein viehättävät. Ne ovat erehtymättömästi osa epookkia. Aika kultaa peltimuistot. Silti en voi mitään sille että automassa tympäisee. En millään jaksa odottaa kahtakymmentä vuotta, jotta voisin ihastua siihen.

Mikä siis neuvoksi? Suunnatako toiveensa insinööreihin (taskuuntaittuva, läpinäkyvä, saasteeton kuljetin) vai kohdistaako haaveensa muotoilutaiteeseen (absoluuttisen kaunis auto) ja aivan uuteen taidemuotoon (autojoukkojen arkkitehtuuri!). Lopettaisimmeko henkilökohtaiset peltiperformanssimme, kun kaupunkisuunnittelun oivallukset viimein yhdistyvät kansalaisviisauden kasvuun?

Sitten on vielä tarjolla suurten lukujen logiikka: lopulta autonauhat vääjäämättä kuroutuvat kiinni toisiinsa, juuttuvat omaan mahdottomuuteensa. Tosin (huokaa pessimisti murheellisen tyytyväisenä) sellaisessa maailmassa ei kenties ole meitäkään ihailemassa autoraunioiden ylle kohoavaa Nykytaiteen museota - tai sitä nykytaiteen lopullista museota joka sen ympärille avautuu.

Markus Nummi