Teos teko

Miten museot reagoivat kasvavaan osaan taidekenttää, jossa ei synnykään teoksia museon tiloihin vaan itse asiassa museon odotetaan enemmänkin olevan osatuottaja teoksen synnyttämisessä ja tuottamisessa imaginaariseen maailmaan, jossa teos on vain nimi miljoonien joukossa? Tähän kysymykseen vastaamalla museot valitsevat myös paikkansa museokentässä - museums for future or museums from past.

Kävin syyskuun alussa museoideologian alkulähteellä, Pariisin Louvressa. Sieltä Museo isolla Idealla on lähtöisin. Louvre on edelleen kaupungin keskeisiä kiintopisteitä n. 22.000 päivittäisen kävijän voimalla.

Osallistuin museoiden muutosta käsittelevän konferenssiin ja tauoilla ehdin käveleskellä, suorastaan flaneeratata Louvren kujia. Ilmaisu on oikea, sillä Louvre on pieni maanalainen kaupunki. Tai itse asiassa Louvre on jenkkiläistyylinen shopping mall, turtistirysä, jonka jatkuvasti vellova yleisömassa viettää pääosan ajastaan taidekauppakaduilla, joista suuri osa ei liity mitenkään Louvren kokoelmiin. Jäljennökset, taidekitch, sovellukset, taideimploosio (imploosio tarkoittaa sulkeutuman muodostumisvaihetta, ummistumaa) hienojen muotiliikkeiden sisustusideoiden tapaan esille pantuna antaa tietysti pohjan ajatella taidemaailman kehitystä. Näyttääkö Louvre tietä myös museokäsitteen laajentumisessa ja kaupallistumisessa, karkaamisessa pois taiteen karsinasta? Taidebisnes on warhollilaisittain Louvressa jo niin pitkällä että pilkahtaa mieleen, ettei suurin osa vierailevista ihmisistä enää käy edes museon sisällä tai ainakin he viettävät enemmän aikaa shoppailun tai artcruisailun merkeissä kuin varsinaisesti teosten äärellä.

Tervatulla sillalla

Nykyinen kaiken läpäisevä markkinatalous tuo mieleen postmodernin tulkinnan harakasta tervatulla sillalla; jos yrität olla tunkematta nokkaasi kaupallisuuden pintaan saat joka tapauksessa tervattuja sulkia hattuusi, koska ei-kaupallista taloutta ei yksinkertaisesti ole. Vanhan sadun tulkinnassa usein unohtuu olennaisin arkipäiväisin taso; me olemme nokkinemme tai sulkinemme joka tapauksessa kiinni tervatulla sillalla. Se mistä yritämme eroon on mahdotonta, terva ja silta on elämäntapamme, aikamme kulttuuri, jonka varjojen lapsia me kaikki olemme.

Museot ovat selvästi sillalla, muutospaineen alla. Kaikkialle laajenevan elektronisen kulttuurin läpitunkeva mediallistuminen, digitaalisen teknologian vaikutus koko museotyön perusteisiin ja itse taiteen kentän radikaali muutos kohti laajenevaa, taidemuotojen välistä, tuotantoprosessien hallintaa, pelkkien teosten "esittämisen" sijaan, asettavat jäykät ja perinteiset museorakenteet koville.

Museot ovat kulttuurilaitoksia, esineistyneen muistin koneistoja, joiden täytyy toimia omalta perustaltaan tiukkenevan kilpailutilanteen sisällä. Taiteen kaupallistuminen ja itse taiteen rajojen mureneminen (taide on yhä vähemmän "Taidetta" ja enemmän jotain muuta, jossa on mukana taiteellisia elementtejä) ei voi olla näkymättä rakenteellisesti myös museoiden toiminnassa - etenkin nykytaiteen museoiden. Uusien taidekulutusväylien ja tapojen avautuminen merkitsee museoille toisaalta rakentumista sen varaan, mikä on niiden vahvuus (alkuperäiset taideteokset ja yhteistyö taiteilijoiden kanssa) samalla, kun ne voivat kuitenkin pitkässä juoksussa tehdä omapäisiä ratkaisuja, koska niiden talous ei ole vahvasti markkinasidonnaista (kaupallisen kentän on juostava jatkuvaa kulutuskilpailun sadanmetrin maratonia). Tämä merkitsee kuitenkin sitä, että museoiden on toimittava aktiivisesti ja kylmähermoisesti historiansa tuntien, mutta ehdottomasti yhä herkemmin tulevaisuuteen reagoiden. Museot ovat itse asiassa myös mediakoneistoja. Ne ovat valittuja tilakonteksteja, eräänlaisia reaalimaailman virtuaalitiloja, joissa taide on irroitettu sen alkuperäisestä kontekstista, uudelleen pakattuna syötettäväksi kohdeyleisöille.

Kohtaamisia uusien medioiden ja verkkojen kentillä

Museoiden toiminta uusien medioiden alueella voi koskea lukuisia asioita. Verkko, kuten myös esim. CD-rom, voi olla uusia virtuaalinen galleria, näyttelytila. Toiseksi uudet mediatyökalut muodostavat taiteilijoiden käsissä uuden laajan taiteen genren. Kolmanneksi hyvin monet museot tulevat käyttämään uusia välineitä perinteisemmin taidemarkkinoinnin ja informaation kanavana. Ja vielä neljänneksi verkosta muodostuu uusi kommunikaatiokanava ja paikka, elektroninen tori, joka yhdistää niin taiteilijat, yleisön kuin taideinstituutioiden tekijät. Eurooppalaisen arviointityöryhmän mukaan yhteistyö museoiden välillä toimii hyvin, jos siinä voidaan esimerkiksi vaihtaa aktiivisesti ja nopeasti tietoja uusien medioiden kehityksestä ja ohjelmistojen soveltuvuudesta museoiden dataelämään. Lisäksi voimme muodostaa yhteistyörenkaan jatkuvasti kasvavien erilaisten telekommunikaatioprojektien suhteen. Voimme myös käyttää hyväksi tietoa museoiden kävijätutkimuksista sekä käynnistää laajan yhteistyön taiteilija-vaihto-ohjelmien puitteissa.

Taidenetti, esittäjästä osatuottajaksi

Linzin Ars Electronica festivaaleilla tänä syksynä Prix Ars Electronica (yksi isoimpia uusien mediamuotojen taidekilpailuja) tuomaristo jätti palkitsemasta teokset, jossa vain esitellään taidetta netissä. Kaikki heidän valitsemansa teokset olivat jollain tavalla interaktiivisia ja rakentuivat sen varaan, että itse asiassa käyttäjät synnyttävät ja kehittävät teosta. Tekijät luovat visuaalisen kehyksen ja sarjan ohjelmakoodia (tämä on se "teos" mutta onko se enemmänkin teko kuin teos?), jonka kautta käyttäjät voivat osallistua teoksen "maailman" kehittämiseen.

Mutta kun käyttäjä luo teosta käyttäessään sen toiminnallista rakennetta ja elämää, mikä on itse asiassa alkuperäinen teos? Sellaista ei tiukassa mielessä ole olemassakaan muutoin kuin sarjana erilaisia lähtötilanteita. Monissa interaktiivisissa teoksissa itse esitystapahtuma, ympäristö ja käyttäjä ovat teos itsessään, eli perinteisessä mielessä esittävyydestä ei edes voitaisi puhua? Onko mediataiteessa vakavasti syntymässä koko käsitteen hautajaiset?

Perttu Rastas
Kirjoittaja on Nykytaiteen museon intendentti, vastuualueenaan mediataide