Puhetta teatterista

Uuden museon suojissa avautuu Kiasma-teatteri. Teatterin tuottaja Virve Sutinen pohtii uuden tilan virittämiä odotuksia ja antamia mahdollisuuksia.

Silmiesi edessä on Kiasma-teatterin valaistu näyttämö, jonka takana hengittää katsomo. Vuosi on 1999. Mitä näet?

- Pienen näyttämön ihmeen. Sen, että näyttämö ja sen ympäristö, itseasiassa koko museo, on löytänyt paikkansa ja että ihmiset ovat löytäneet museon. Teatteri laajentaa museon toimintaa esittäviin taiteisiin, elokuvaan, videoon, performanssiin ja mahdollistaa näyttämöä ja näyttämötekniikkaa vaativat projektit.

- Ei ole mitenkään itsestään selvää, että museossa on teatteri. Tässä mielessä Ateneum-salin ohjelma on ollut uraauurtava, koska se on laajentanut museon toimintaa ja yleisöpohjaa. Samalla se on omalta osaltaan pyrkinyt vastaamaan siihen kysymykseen, millainen tulevaisuuden museon tulisi olla.

- Parhaassa tapauksessa valaistun näyttämön tapahtumat ovat osa aikalaiskeskustelua, yritystä puhua, selittää ja ymmärtää taidetta ja taiteen kautta itseämme ja muita, maailmaa Suomessa ja sen ulkopuolella. Teatteri on kohtaamispaikka, josta yleisö osaa etsiä ällistyttäviäkin kokemuksia, teoksia, joista puhutaan, ehkä pitkäänkin. Se toimii myös keskustelun avaajana, joka tarjoaa korkeatasoiset puitteet kotimaisille ja kansainvälisille keskusteluille ja seminaareille.

- Kiasma-teatteri ei voi olla normaali repertoaariteatteri, vaan sen ohjelmiston punaisena lankana on poikkitaiteellisuus ja keskustelevuus. Teatterin ohjelmisto keskittyy luontevasti nykytaiteen uusiin suuntauksiin ja kokeellisen taiteen esittelyyn. Samalla se voi myös tarjota näyttämön ja mielekkään kontekstin reuna-alueilla toimiville esityksille ja projekteille, jotka etsivät paikkaansa, kokeilevat ja kaipaavat ympärilleen keskustelua.

- Toivon, että näyttämö joka ei pyri sensaatiomaisesti nostamaan jotain uutta, ja joka ei pyri tunkeutumaan kaikkiin marginaaleihin riistääkseen ne "Taiteen keskusnäyttämölle", voi onnistua tavoitellessaan omailmeistä ja moninaista profiilia.

- Koska niin monet nykytaiteen (laajassa mielessä kaikki taide) teokset ovat usein vaikeita, on Kiasma-teatterin tarkoituksellisesti herätettävä keskustelua taiteen vastaanottamiseen, tuottamiseen ja tekemiseen liittyvistä aiheista. Tulevaisuudessa voisi ajatella, että Kiasma-teatterin odotettaisiinkin herättävän keskustelua, kolkuttelevan esittämisen ja tekemisen rajoja ja raja-aitoja.

- Vahingossa tulee välillä kirjoitettua Kiasma sijasta Kisma, ehkä se ei ole pelkkä viaton lipsahdus

Mitkä ovat tärkeimmät askeleet tämän vision saavuttamiseksi?

- Tärkeintä on luoda keskusteleva ja luova ilmapiiri, jossa taiteen ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus voivat vallita.Tarkoitus ei ole luoda sellaista tuotantokulttuuria, jossa ensin luodaan joku "hype" ja siten etsitään siihen sopiva ohjelmisto. Kiasma-teatteri ei pyri ristiriidattomaan ja riskittömään tuotantoon. Tuntuu siltä, että nykyisin juuri sisällöistä lähtevä tekeminen on jotenkin koditonta oli sitten kysymys videoista tai tanssista.

- Ylituottaminen on ärsyttävää niin katsojalle kuin taiteilijallekin. Paineet luoda sellainen tuotantoympäristö, joka myy ja joka on helppo vastaanottaa, ovat kovat. Näitä paineita voi myös yrittää vastustaa, vaikka valtion suojeluksessa oleva taidekin elää tulosvastuun ikeen alla.

Olla rohkea, linjakas, erilainen - sitähän kaikki haluavat. Vai lähdetäänkö tavoittelemaan jotain aivan muuta?

- Väärin. Minusta nykyinen trendi tuntuu olevan, että kaikki haluavat olla samanlaisia. Rohkeaksi ja linjakkaaksi on leimautunut riskitön ja viihteellinen kulttuuri, jossa rohkeaa, erilaista linjakkuutta edustaa anorektinen alaston malli uutena renessanssinerona tai viihdeteollisuuden megatähdet.

- Miten voi mitata taiteen tuottavuutta, sen merkitystä tai vaikuttavuutta? Esityksen vaikuttavuus voi olla siinä, että siihen viitataan vielä kymmenen vuoden kuluttua ja sen merkitys on tässä mielessä aina vain kumuloituva ja ennalta-arvaamaton. Taiteen merkitystä tai vastaanottoa ei voi mitenkään etukäteen taata, siihen pysyy vain laskelmoitu viihde, jos sekään. Perinteisesti museon tehtävänä on ollut säilöä hyvää ja arvokasta taidetta. Kiasma-teatterin polku kiemurtelee jotenkin luontevasti kaikkien näiden määritelmien välissä.

Miten määrittelet menestyksen, onnistumisen ja oman osuutesi siinä?

- Menestyksen voi määritellä vain jos sitä voi mitata. Yksi aikamme suurimmista tuottajista venäläinen impressaari Serge Djagilev tuotti aikoinaan Venäläisen baletin Pariisiin vuonna 1911. Esitykset olivat täydellisiä katastrofeja, jotka päättyivät suoranaiseen mellakkaan. Tänäpäivänä saman ohjelmiston Vaslav Nijinskin Kevätuhria ja Faunin iltapäivää pidetään koko länsimaisen modernin ajan ja taiteen virstanpylväinä. Suomen Kansallisbaletti esittää edelleen Kevätuhria hyvällä menestyksellä.

- Taiteen arvo määrittyy suhteessa aikaan ja paikkaan ja näiden muuttuessa myös jonkun teoksen tai tapahtuman arvo voi muuttua. Usein juuri kokeellisen ja avant garden kohdalla käy näin. Jokaisella tapahtumalla on tietenkin omat tavoitteensa, mutta kokonaisuuden kannalta pidän onnistuneena sellaista ohjelmistoa, joka herättää keskustelua, joka jakaa yleisön, joka on laadukas suhteessa tekemiseen ja sanomiseensa. Myös harkittu provokaatio tai tekemättä jättäminen voivat olla arvokkaita tekoja.

- Olen onnistunut tehtävässäni, jos kykenen jotenkin vaistoamaan sen, mitä milloinkin liikkuu ajassa. Miksi juuri nyt on tärkeää vain seistä paikallaan sen sijaan että tekisi piruetteja? Miksi melodian tilalla on vain melua? Milloin sanat muuttuvat taas tärkeiksi? Kysymys on kulttuurista ja ihmisistä. Miksi väkivalta alkaa tympiä? Miksi on tärkeää katsoa vierasta kuin itseään, ja itseään kuin vierasta?

Elämä on vaarallista - entä tämä hanke? Hulluuden ja riskeerauksen rajat?

- Vaarallisempaa on ajaa aamulla polkupyörällä töihin. Tässä hankkeessa ei voida riskeerata kuin rahaa ja sitäkin on mukana vain yhden taisteluhelikopterin astinlaudan verran. Hulluus on rajaton voimavara, jota ei pidä väheksyä.

Ohjelmisto muotoutuu johonkin suuntaan, voiko yleisöltä vaatia samaa? Onko kyseessä tässäkin mielessä oppimisprosessi, luuletko yleisöstä löytyvän sille kaikupohjaa?

- Ei kai yleisöltä voi vaatia mitään. Sen sijaan voi toivoa, että meidän ohjelmaprofiilimme avaa vastaanottotilannetta ja tavallaan opettaa yleisön suvaitsevaiseksi ja myös kärsivälliseksi. Joskus taide on vaikeaa ja se vaatii keskittymistä, keskustelua tekijöiden ja taiteilijoiden kanssa. Taiteeseen ei kuitenkaan pitäisi suhtautua liian vakavasti. Kyllähän se välillä on naurettavaakin kaikista vakavista intentioista huolimatta.

Miten yleisö löytää uuteen teatteriin? Nykyisessä kultturisessa ilmapiirissä, jossa taide kaupallistuu ja viihteellistyy, hienointa on rock-konsertit ja sen kaavoihin asetettu taidekaljoittelu. Varmaa on, että vie vuosia rakentaa oma yleisö. Se on ihan normaalia. Vie myös aikaa asettua omalle paikalleen Helsingin kulttuurielämässä.

- Jokaisen paikan muodostavat ihmiset. Ainoa pakko muodostuu siitä, että ei malta olla tulematta. Toivon, että meidän ohjelmistostamme muodostuu sellainen ilman mautonta rummuttamista ja ylimainostamista.

Keskusta tulee olemaan täynnä elokuvasaleja. Teatterin vastaus/vastus/yhteistyö suhteessa muuhun tarjontaan?

- Helsinki ei ole suurkaupunki kuin suhteessa sen kulttuuritarjontaan. Se on todella kattava. Uskon, että erilaisia osayleisöjä syntyy jatkossakin ja taiteen tuottaminen alkaa vastata yhä herkemmin näiden osayleisöjen odotuksiin ja makuun.

- Yhteistyö muiden taiteen tuottajien, festivaalien ja järjestäjien kanssa, on jo itsestään selvää tämän kokoisessa maassa ja kaupungissa. Ylitarjonnan vaara on tietenkin olemassa, mutta Kiasma-teatterin toiminta pyrkii aktiivisesti tuomaan esille niitä asioita ja kysymyksiä, jotka olisivat liian kalliita tai ylellisiä kaupallisten paineiden kanssa painivien instituutioiden ohjelmistoon. Riskit tässä mielessä liittyvät myös museon pedagogisiin tehtäviin, yrittää ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi taidetta.

Jaana Hirvonen kysi
Virve Sutinen vastasi