Käyttö ja taide

Muotoilija on yksi niistä modernin utopiamme ammattilaisista, joiden tehtävä on oikeasti parantaa maailmaa. Muotoilu sisältää ajatuksen esineen tai tuotantotavan kehittämisestä, evoluutiosta. Kuitenkin tietyllä äänensävyllä lausuttuna "arkkitehdin suunnittelema" tai "suomalaista muotoilua" tarkoittaa älyttömän huonosti suunniteltua. Huippudesignereiden kaatuvat kukkamaljakot, selkävamman aiheuttavat tuolit ja lautasen laidalta 100% varmuudella tippuvat aterimet herättävät hilpeyttä - ja suoranaista vahingoniloa. Ei ne osaa! Me kaikki tiedämme paremmin, minkälaisia käyttämämme esineiden pitäisi olla. Toisaalta voihan olla, että tunnustettujen ammattilaisten tuotosten epäkelpoisuus käyttöesineinä antaa niille arvoa taide-esineinä...

Modernismi-funktionalismi nosti arkkitehtien ja muotoilijoiden ihanteeksi arkipäivän elinympäristön rationaalisuuden. Käyttökelpoisuudesta tehtiin myös slogan, jolla suomalaiset sopeutettiin kulutusyhteiskuntaan, ostamaan aina uusia, "tarpeellisia" esineitä. Kuvataiteessa käyttökelvottomuus oli pitkään hyve - l"art pour l"art, ei l"art pour la vie. Taiteilijat ovat muokanneet käyttöesineistä hulluja objekteja, joita ei voi käyttää, esimerkkinä turkiksella vuorattu kahvikuppi. Marcel Duchampin pisuaari tai tiskinkuivausteline eivät tosin jalustalle nostettuna menetä funktionaalisuuttaan, mutta alkuperäinen käyttötarkoitus ei tunnu sopivalta.

Sittemmin käyttöesinemuodoista, kulutushyödykkeistä ja teollisesti tuotetuille käyttöesineille tyypillisestä sarjamuotoisuudesta on tullut olennainen osa kuvataiteen arsenaalia, jonka avulla pohditaan esim. taiteen ja arjen rajaa, taiteen kaupallisuutta ja kulutusyhteiskunnan mekanismeja. Alvar Gullichsen esitteli 80-luvun lopulla toimitusjohtaja Pärre Bonkin hahmossa messuilla ja gallerioissa Bonk Business Inc.in tuotteita, enemmän tai vähemmän pölynimurin näköisiä vekotuksia. Raba Hiff- esitteissä kulutushyödykkeet olivat tieteellisen tutkimuksen tuloksia. Vitsi on siinä, että nämä innovaatiot toimivat vain ideoina eivätkä ne ole edes kaupan - paitsi taide-esineinä.

Moottoripyörä

Iskulauseella "form follows function" on tuotettu markkinoille monenlaisia häkkyröitä, käyttökelpoisia ja vähemmän. Teollinen muotoilija Heikki "Hese" Tolonen esittää uudenlaisen tulkinnan hokemasta. Tolonen teki lopputyökseen veistoksen, joka on toimiva moottoripyörä. Se on hänen sanojensa mukaan kuvanveiston metodein tehty käyttöesine. Tolonen ihailee II maailmansotaa edeltäviä kulkuneuvoja, jossa jokainen osa on tarpeellinen ja työstetty toimivuuden periaatteella ja jossa "rumaa" tekniikkaa ei ole piilotettu. Tällainen "höyryveturimuotoilu" mielletään tänään epämuotoiluksi.

Aikaisemmin esine osoitettiin markkinoinnilla loogiseksi seuraukseksi tarpeelle. Nyt ostoskanavan ja tuppervaaraesittelyn logiikka on väistymässä mielikuvilla ja haluilla herkuttelulle. Esimerkiksi ajoneuvoteollisuudessa muotoilu tukee markkinointia. Japanilaisissa pyörätehtaissa muotoilijat piirtävät "kuoria" erilaisille kuluttajaryhmille suunnatuille pyörille. Erikseen ovat vielä ns. designerpyörät, joissa tunnettu muotoilija tai toimisto on palkattu suunnittelijaksi tehtaan erikoismallille. Moottoripyöräharrastuksen juppiutuminen haastaa myös tehtaat.

Tolosen pyörä on taidonnäyte moottoripyöräpiireille - hyvä pyörä, jonka tekemisessä insinöörityöllä ja teknisellä taidolla on osansa. Alusta pitäen oli kuitenkin selvää, että pyörä esiteltäisiin taidekontekstissa. "Olen enemmän friikki taiteilija kuin muotoilija", hän toteaa. Hulluus näkyy mittasuhteissa, ajatuksessa laittaa pyörään ison maastoauton moottori! Tolonen rakensi pyörän osa osalta käsin. Hän näkee työskentelytavan vastakohtana teollisen muotoiluprosessin persoonattomuudelle, jossa suunnittelutiimi työstää toimeksiannon puitteissa esityksiä. Näistä edetään prototyyppien kautta pikkuhiljaa kohti tuotantoa.

Design taideobjektina

Monille muotoilijoille Tapio Wirkkalasta Stefan Lindforsiin on ollut merkittävää meritoitua myös taideobjektien tekijänä - seikka, jota myös tuotantolaitokset ovat kiitettävästi osanneet hyödyntää. Muotoilu, design, tarkoittaa arkikielessä "Wirkkaloita", suhteellisen eksklusiivisia tuotteita, jotka noteerataan kansainvälisissä taidehuutokaupoissa.

Designin tiedostettu epädemokraattisuus ohjasi 90-luvun huippumuotoilijoita luomaan kaikenlaista halpahintaista, esimerkiksi hammasharjoja ja sukkahousuja kuten Philippe Starck. Samaan aikaan designista tuli trendikästä ja disainatun näköiset esineet ilmestyivät tavarataloihin. "Iloiset", identtiset muovista valmistetut möhkäleet, joista toinen on saippuateline ja toinen leivänpaahdin.

Suhde "oikeaan taiteeseen" on pitkään ollut keskeinen teema taideteollisuuden piirissä tapahtuvalle taiteen tekemiselle. Sisustusarkkitehdin koulutuksen saanut, Osk. ROR -Tuotannossa työskentelevä Panu Puolakka tekee "käyttötaidetta", uniikkeja käyttöesineitä. Monet hänen teoksensa, kuten ryijy, valaisimet ja pikselihylly, on suunniteltu kotiin.

"Minua kiehtoo se että esineillä on taiteellisen ulottuvuuden lisäksi joku käyttötarkoitus. Haluan tehdä ensisijaisesti käyttöesineitä, mutta ilman teolliseen tuotantoon liittyviä taiteellis-sisällöllisiä kompromisseja . Yleensä ne eivät mahdu yhdenkään valmistajan tuotantoon. Näin ollen ne jäävät uniikki esineiksi tai niistä tulee pieniä, rajoitettuja sarjoja."

Esineen lähettämä viesti riippuu paikasta, jossa se esitellään. Taidemuseossa esineitä ei arvioida käyttökelpoisuuden perusteella. Myös muotoilumuseoissa käyttöesineet eristetään käyttöyhteydestään. Sitruspuristin ja laskukone esitellään vitriineissä, traktorit ja leikkauspöydät kuvasuurennoksina. Kun Taideteollisuusmuseo esittelee taideteoksen oloisia esineitä, ne on perinteisesti luokiteltu taidekäsityöksi. Taidekäsityöllä on käsitteenä historiansa, joka sitoo sen tiettyjen käsityöläisyyden muotojen jalostamiseen taiteeksi. Puhutaan TAIDEtekstiileistä, TAIDEkeramiikasta ja TAIDElasista. Keskeistä taiteellisessa työskentelyssä on materiaalin ja tekniikan omimman yhteisen muodon etsiminen.

Ryijy

Yksi taidekäsityön ikoneista on ryijy. Ryijysuunnittelun Grand Old Dame Eva Brummer (joka täyttää ensi vuonna 100 vuotta!) työsti kuvia kangaspuiden ääressä kutojan kanssa improvisoiden luonnoksen pohjalta. Teosten abstraktia ilmaisua ja "elävää" pintaa ihailtiin 40-50 -lukujen näyttelyissä. Myöhemmin taideryijyjen ulkonäkö muuttui, mutta edelleen käsitys oikeaoppisesta ryijysuunnittelusta perustuu "langalla maalaamiseen".
Panu Puolakka kokee yhtä lailla etsivänsä "oikeaa" ilmaisua nukkatekstiilissään TV2. Ryijymäinen pinta muodostuu sadoista nukista, joita voidaan havainnollistaa värjäämällä vastaavasti ruutuja millimetripaperilla kuin hajottaen ne pikseleiksi. Virityskuva toistuu täydellisesti nukkapinnassa. Puolakka ei siis lähtenyt liikkeelle siitä, minkälainen olisi hieno ryijy, vaan miten tehdä kiinnostava teos.

Ajatus virityskuvan kutomisesta ryijynomaiseksi tekstiiliksi oli Puolakalle hetken oivallus. Elektronisen kuvan yhdistäminen perinteiseen käsityötekniikkaan kiehtoi. Puolakka leikittelee muissakin töissään muodon ja tekniikan suhteella. Esimerkiksi Kontakt -radiovalaisin on futuristis-teollisesta ja disainatusta muodostaan huolimatta 100% käsityötä.

"Yksi taiteen tehtävistä on nostaa esiin arjen harmaita asioita. Virityskuva on kaunis, mutta kukaan ei tätä tajunnut, ennen kuin siitä kudottiin ryijy."

Leena Svinhufvud
museolehtori, taideteollisuusmuseo