Näkökulma

Klassinen pila taideteoksen ja nykytaiteen näyttelyyn sijoitetun käyttöesineen sekoittumisesta käväisee ensimmäisenä mielessä Kiasman kokoelmakerroksessa sijaitsevan sohvan luona. Tässä sohvassa ei saa istua, vaikka olisi hetkeä aikaisemmin lepuuttanut jalkojaan saman näköisellä sohvalla. Näyttelysaliin sijoitettu designsohva ja siihen nojaavat valotaulut ovat tässä kontekstissa taideteos, mistä kielii viimeistään teosteksti seinällä: Pekka Niskanen: Stefan Lindfors, Booa 2+2, 1993. Nykytaiteen museon kokoelmat. Niskanen ei kuitenkaan pilaile. "Teos käsittelee Stefan Lindforsin representaatiota lehdistössä", hän toteaa.

Keskeneräinen teos

Pekka Niskasen esineteos Stefan Lindfors, Booa 2+2 koostuu Lindforsin suunnittelemasta ja design-sisustustuotteita myyvän Skannon valmistamasta kaksiosaisesta, läpinäkyvään muoviin kääritystä Booa-sohvasta sekä siihen nojaavista valotauluista. Vasen istuin on verhoiltu seeprakuvioisella kankaalla ja oikeanpuoleinen on leopardikangasta. Lindforsista kuvitteellisesti kertovat kirkkaat valotaulut on asetettu lattialle nojaamaan alumiinirunkoiseen pehmustettuun sohvaan. Samalla mainosmaiset valotaulut luovat eräänlaisen sädekehän tähtimuotoilijan taidonnäytteen ympärille. Suojamuovi, valotaulujen tilapäiseltä näyttävä sijoittelu ja sohvan alla lojuvat sähköjohdot luovat mielikuvan teoksen keskeneräisyydestä. "Kaikki on joka tapauksessa fragmentteja", Niskanen sanoo.

Muotoilun Messias

Muotoilun hurmuripojaksi kutsuttu Stefan Lindfors ponnahti laajasti julkisuuteen 1980-luvun lopussa. Eräs tarina kertoo, että Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut Lindfors teki töitä yötä päivää kriisirajalla ja aina viime tingassa. Oivaltavia ja ennennäkemättömiä pöytävalaisimia, sadeasuja, liskoja, julisteita, viirejä ja näyttelyarkkitehtuureja syntyi kuitenkin jatkuvalla syötöllä. Vuonna 1992 valmistui sekä Marimekon Eteläesplanadin myymälän sisustus että sisustusliike Skannon tilaama sohvamallisto Booa. Palkintoja ropisi ja media hullaantui uudesta muotoilun kauhukakarasta. Haastatteluja ja henkilökuvia tulvi samaan aikaan kaikkialta; lehdet, radio ja TV olivat Lindforsille tietoinen silta julkisuuteen. "Musta kirjoitetaan, saan julkisuutta. Julkisuudella mä saan työtä, työllä saan mainetta ja musta kirjoitetaan […] ja niin edelleen" totesi Lindfors City-lehden haastattelussa vuonna 1990.

Samalla Lindforsista tuli osa suomalaisen muotoilun menestystarinaa, jonka juuret löytyvät niin sanotulta kultakaudelta Aallon, Wirkkalan, Sarpanevan ja kumppaneiden 1940- ja –50 –luvuilta. Tarinan erään version mukaan Finnish Designin kruununprinssi Lindfors laskeutui joukkoomme suomalaisen muotoilun pelastajana. Imagen ensimmäinen numero vuonna 1993 julisti: "Jos Stefan Lindfors ei olisi runnonut itseään läpi suomalaisen Muotoilun Messiaana, hänet olisi pitänyt keksiä."

Myytti muotoilijasta

Niskanen käyttää teoksissaan kieltä hyvin tietoisella tavalla. Myös Stefan Lindfors, Booa 2+2 –teoksen taustalla on ajatus kielen konstruktiivisuudesta, jonka mukaan kieli ja sen käyttötavat eivät ainoastaan kuvaa maailmaa, vaan samalla merkityksellistävät, rakentavat ja uusintavat todellisuutta. Myytti muotoilijapersoonasta – tässä tapauksessa Stefan Lindforsista - rakentuu tämän ajattelun valossa paitsi varsinaisten tuotosten myös lehtihaastattelujen, mainonnan ja kritiikin kautta. "Luin kaikki Stefanista kirjoitetut lehtijutut teosta valmistaessani". Niskasta ei kuitenkaan kiinnostanut Lindfors henkilönä, vaan nimenomaan muotoilija Lindforsista luotu julkinen mielikuva.

"Mielestäni Lindfors on osittain väärin tulkittu Suomessa, joten päätin luoda hänestä uuden kertomuksen vanhojen rinnalle", Niskanen toteaa. Hän sijoitti kolmeen valokaappiin fiktiivisen Stefan Lindforsin haastattelun, jossa Lindforsia ei esitetä jämäkän miehisten modernistimuotoilijoiden oppipoikana tai seuraajana, vaan pikemminkin modernin kriitikkona. "Väitän, että Lindfors on muotoilunsa kautta kumonnut modernismiin kiinteästi kuuluvan nais-mies –asetelman."

Muotoilija rocktähtenä

Kuvitteellinen haastattelu, jonka Lindfors on lukenut ja hyväksynyt osana Niskasen teosta perustuu osittain rocklehdistä lainattuihin tekstinpätkiin, osittain se on taiteilijan omaa keksintöä. Valokaappien teksti esittää Lindforsin androgyyninä rocktähtenä, miehenä, joka joskus tuntee itsensä naiseksi. Myös sohvien eläinkuosit ovat rock. "Tarina on tärkeintä tässä teoksessa. Sen voi nähdä vaikkapa ehdotuksena medialle", toteaa Niskanen. Samainen tarina on kuitenkin teoksen saamassa kritiikissä enimmäkseen tulkittu Lindfors-myytin ylistämiseksi. Kiihkeimmät arvostelijat pitivät Niskasen teosta Lindfors-hypen ruokkijana.

Fiktiivinen haastattelu ei ole tässä yhteydessä pilaa tai ironiaa sillä identiteetit rakentuvat siinä faktan ja fiktion välimaastossa sijaitsevista fragmenteista. Muotoilija voi Niskasen mielestä yhtä hyvin tulla julkisuuteen seksuaalisuutensa ja ruumiinsa kautta kuin tuotostensa tai muiden avujen välityksellä. Lindfors onkin toiminut juuri näin esiintymällä julkisuudessa toisinaan ei-heterona. "Tavallaan hän muotoilee tietoisesti myös omaa julkisuuskuvaansa."

Tarina typografiassa

Graafiseen suunnitteluun perehtynyt Niskanen käyttää typografiaa osana teoksen kertomusta. Valotaulujen tekstin muoto vahvistaa osaltaan "haastattelun" ja koko teoksen tarinaa. Eri kokoisista fonteista, epäsäännöllisistä riviväleistä ja yliviivatuista tai kehystetyistä teksteistä rakentuva kokonaisuus ehdottaa sekin muotonsa kautta lukijalle, että kokonaisuus on vain näennäistä. Kaikkea ei välttämättä tarvitse lukea, eikä järjestyksellä ole juurikaan väliä. Katsoja voi vapaasti rakentaa oman tulkintansa itse valitsemiensa palojen pohjalta. Kieli on tietoisesti englantia, sillä se vapauttaa teoksen suomalaisen katsojan äidinkielen vallasta.

Museo mediana

Niskasen teos tehtiin alun perin taidenäyttelyyn Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Teos sai lentoaseman odotustiloissa eri merkityksiä kuin museokontekstissa. Lentoasemalla se oli Niskasen mielestä elementissään muiden julkisten tilojen kalusteiden ja mainostaulujen keskellä. Yllättävä muovikääre saattoi pysäyttää satunnaisia matkailijoita pohtimaan paketoidun istuimen merkitystä ja lukemaan valotaulujen tekstejä.
Kiasman kokoelmanäyttelyssä teos näyttää lähinnä varastojen kätköistä galleriatilaan tuodulta museoesineeltä. Niskanen näkee kuitenkin myös museon mediana, joka mahdollistaa erilaisia puheenvuoroja. Näyttelytilassa sohvan ääressä syntyvät tarinat kertovat paitsi muotoilija- ja taiteilijamyytistä myös käyttöesineisiin ja institutionalisoituihin teoksiin liitetyistä arvolatauksista.

Minna Raitmaa