Kivun kuvat

Mistä on kyse, kun taideteos käsittelee kipua? Mitä järkeä on siinä, että taiteilija tahallaan satuttaa itseään tai tekee kuvia kivuliaista asioista?

Sattuuko?
- representaatio

Kuvia kivusta ja särystä, kärsimyksestä ja kuolemasta on tehty ainakin yhtä kauan kuin kuvia jumaluuden tavoittelusta, onnesta, äitiydestä tai kauneudesta. Länsimaisessa kuvakulttuurissa yksi tärkeimmistä kuvatyypeistä esittää ristillä viruvaa Kristusta. Jos tämän päivän taiteilijat tekevät kuvia kivusta, ei siinä ole sinänsä mitään uutta.

Marttyyreitä esittävissä kuvissa kipu on ylevöitetty: kipu nähdään merkkinä marttyyrin todellisesta uskosta, joka kestää ja kärsii kaiken. "Oikea" todellisuus on Jumalan hengen todellisuus, materiaalinen maailma on katoavaista ja toissijaista, samoin ruumiillinen kärsimys. Tässä ajattelussa heijastuu kristinuskon uusplatonismista imemä idealistinen todellisuuskäsitys. Kristuksen kärsimys on toisenlaista kärsimystä kuin marttyyrin, hän kärsii koko ihmiskunnan pelastuksen puolesta lihaksi tulleen Jumalan roolissa. Se on jaloa kipua, josta riippuu maailman kohtalo. Muissakin kulttuureissa kipu on joskus esitetty materiaalisena välttämättömyytenä tiellä henkiseen ja aitoon yhteyteen jumalan tai universumin kanssa.

Kristillisiin kivun kuviin voi jotenkin verrata Frida Kahlon omakuvia. Katsojien kokemukseen vaikuttaa voimakkaasti tieto siitä, että nuoren ja kauniin taiteilijan lantion läpi työntyi liikenneonnettomuuden seurauksena rautatanko aiheuttaen kärsimyksiä koko hänen loppuiäkseen. Taiteilijaparka kärsi omasta, taiteilijamiehensä, Meksikon kansan, kaikkien maailman sorrettujen naisten ja taiteensa puolesta. Jäljelle jäivät kuvat marttyyritaiteilijasta.

Ylevöitetyssä taiteessa esitettävän kivun kohtaamisessa on perinteisesti nähty huomattava ero esimerkiksi viihdekuvastossa esitettävään kipuun. Taiteessa ei, kuten joissain tietokonepeleissä, esitetä pelkästään loputtomasti kuvia kivusta ja väkivallasta, vaan astutaan askel pidemmälle ja käsitellään kipuun liittyviä tuntemuksia – kivusta tulee taiteen aihe. Tällä tavoin on pyritty saamaan katsoja tutkiskelemaan itseään ja sitä kautta vaikkapa kasvamaan ymmärtäväisemmäksi ihmiseksi.

Sattuu!
- presentaatio: todellinen kipu

Kautta aikain ihmisyhteisöissä on ollut toisten puolesta eläjiä. Nämä sijaiskärsijät antavat oman elämänsä kautta muille yhteisön jäsenille mahdollisuuden työstää aivan todellista kipua, jota katsojien ei tarvitse kokea. Tällainen rooli on ollut milloin shamaaneilla tai kerjäläismunkeilla, itsensä ruoskijoilla, fakiireilla, kahlekuninkailla tai keuhkotautiin kuolevalla boheemilla taiteilijalla Seinen vasemmalla rannalla. Todellisen kivun käyttöä taiteen materiaalina esiintyy erityisesti performanssitaiteen piirissä.

Uskonto ei yksinään riitä oikeuttamaan kivun käyttöä. Sijaiskärsimistä tapahtuu myös urheilun ja taiteen, mutta myös viihteen nimissä: esimerkiksi tv-ohjelmissa vapaaehtoiset asettuvat vaarallisiin tilanteisiin.
Kun taiteilija ottaa toisten puolesta kokijan roolin, hän saattaa asettaa itsensä alttiiksi vaaralle tai kivulle eikä tyydy ainoastaan maalaamaan kuvaa nyljetystä marttyyristä.

Chris Burden antoi ampua itseään vasempaan käsivarteen. "En yrittänyt itsemurhaa, en ole sadomasokisti enkä todistettavasti hullu", hän on todennut. Järjenvastaiselta saattaa myös tuntua, että huippu-urheilija altistaa itsensä hengenvaaralle tavoitellessaan huippusuoritusta.

Ajatus kivun tuntemisesta ahdistaa useimpia ihmisiä. Kipua pyritään välttämään. Taiteilijat voivat näyttää muille, miltä kivun tai todellisen kuolemanpelon tunteminen näyttää. He voivat myös kertoa, miltä se tuntuu. Kivun käytöllä taiteen elementtinä voi olla tarkoituskin järkyttää katsojaa – mutta ei tuhoisin seurauksin. Jos katsoja tutkiskelee tuntemuksiaan itsekseen tai jonkun kanssa, hän saattaa olla aiempaa paremmin valmistautunut kohtaamaan kivun omassa elämässään. Ainakin hän tietää, miten pelon tai kivun näkeminen on aiemmin itseen vaikuttanut.

Todellisen kivun käyttö taiteen elementtinä vetoaa katsojan empatiaan ja oman kehon kautta samastumiseen: "Au! Tuo varmaan sattuu!", mikä on ihan eri juttu kuin katsella maalausta, jossa Judith leikkaa Holoferneen kaulaa katki: sehän on vain maalia kankaalla, ja tarinan todenperäisyydestäkään ei voi olla aivan varma. Sysätessään katsojaa vertaamaan näkemäänsä omiin kokemuksiinsa voidaan saada alkuun psykologinen työstämisprosessi.

Kivuliasta?
- kivun symbolinen esitys ja työstö

Taideteos saattaa käsitellä kipua myös kokonaan ilman kuvia kivusta tai vailla taiteilijan yleisön edessä kärsimää kipua. Berlinde de Bruyckeren Nimetön koostuu kolmesta erikokoisesta sängystä, niiden päällä olevista peitteistä ja peitekerroksiin leikatuista rei"istä. Teos herättää helposti ajatuksia tukehtumisesta, perheväkivallasta ja maton alle lakaistuista karmeuksista, joita kodeissa tapahtuu. Eikä teoksessa ole yhtään kuvaa kivusta.

Tony Ourslerin Tukehtuva nukke on oikeasti kangasnukke, johon heijastetaan näyttelijän videoitua naamanvääntelyä. Se näyttää siltä, että nyt kyllä sattuu muutenkin kuin fyysisesti. Tiina Ketara teki itsensä näköisen nuken (Sinä ja minä) , joka makasi maassa. Näytti, että jotain on pielessä, vaikka missään ei ollut verta tai mustelmia. Jos katsoja yritti auttaa nukkea ylös, nukke alkoi jutella elämäntilanteestaan ja lopulta yllättäen laulaa. Suomalaisen taideterapiankin uranuurtajana arvokkaan työn tehneen taiteilija Rafael Wardin nykyinen tuotanto pyörii vahvasti taiteilijan vaimon vakavan sairauden aiheuttamien tuntemusten ympärillä.
Jos mietitään, miksi taiteilijat käsittelevät kipeitä asioita, tulee helposti mieleen, että "ehkä sillä on aika vaikeaa kun se on taiteilija ja varmaan kokenut kaikenlaista". Kaikki taide ei kuitenkaan välttämättä ole omaelämäkerrallista eikä jokainen itseäänpiinaava taiteilija ole sadomasokisti. Sen sijaan, että kipua taiteessa nähdessäni ajattelisin "Toi on ihan sairasta!" olen alkanut kysyä, kuka onkaan sairas? Taiteilija ehkäpä näyttää sairauden laadun ja osoittaa oireet. Vaikka en kestäkään katsoa kaikkea kipua, joudun joskus näkemään ja kokemaan sitä ihan oikeasti, vaikka hammaslääkärissä. Entä koska sitten taiteessa tulee rajat vastaan? Kuinka pitkälle voi mennä? - On ehkä tarpeellisempaa kysyä, kuinka paljon olen itse valmis toimimaan vakaumukseni mukaan, kuinka pitkälle olisin itse valmis menemään.

Minna Turtiainen
Kirjoittaja on Helsinkiläinen taidehistorioitsija ja Kiasman opas