Näkökulma: William Kentridge

Rujot ihmishahmot vaeltavat kankein askelin videoprojisoinnin halki vasemmalta oikealle. Tummat paperista revityt silhuetit tuntuvat liikkuvan vääjäämättä kohti tuntematonta määränpäätä. Varjokulkueen etenemistä säestää voimallinen ääni: eteläafrikkalaisen katumuusikon energinen laulu tekee kömpelöistä varjoista inhimillisiä, lähes päällekäyvän todentuntuisia. Yllättäen videon katsoja huomaa itse olevansa tarkkailun kohteena, kun valtava silmä tuijottaa häntä William Kentridgen videoinstallaatiosta Shadow Procession.

Eteläafrikkalainen taiteilija William Kentridge (s.1955) on elämänsä varrella harjaantunut näkemään toisin. Hän syntyi Johannesburgissa ja varttui poliittisesti tiedostavassa, apertheidia aktiivisesti vastustavassa valkoisessa juutalaisperheessä. Kentridgen vanhempien suvut olivat maahanmuuttajia Liettuasta ja Venäjältä. Valkoisten paremmuuteen uskovassa yhteiskuntajärjestyksessä Kentridge kuului automaattisesti etuoikeutettuihin, mutta myös ’toisiin’. ” Vallanpitäjien aina hyvin kristilliseksi määrittelemässä Etelä-Afrikassa oli juutalaisuus toiseutta”, Kentridege kertoo.

Kentridge kokee tilanteensa ristiriitaisena: ”Etelä-Afrikan juutalaisten elämässä piilee keskeinen ironia. Jokavuotisessa pääsiäisjuhlassamme kunnioitamme Egyptissä orjina olleiden juutalaisten muistoa. Siihen sisältyi aina tietoisuus siitä, että me olimme Etelä-Afrikassa ja puhuimme orjuudesta Egyptissä, vaikka emme sillä hetkellä todellakaan olleet orjia. Tämä ristiriita ei muuttanut sitä tosiasiaa, että juutalaisilla on historiallisista syistä mahdollisuus ymmärtää kahleista vapautumisen kaipuu.”

Piirrokset todisteina

Ylempään keskiluokkaan kuuluvana valkoisena miehenä Kentridge valitsi monista kaltaisistaan eteläafrikkalaisista poiketen ”todistajan” roolin kieltäytymällä ummistamasta silmiänsä ympäröiviltä tragedioilta. Hänen kanavansa oli taide. Kentridgen kohdalla voi puhua taiteellisesta ilmaisusta laajassa merkityksessä, vaikka hän korostaa olevansa ennen muuta piirtäjä. Myös elokuva, video, animaatio, televisio, teatteri (sekä ohjaajan että näyttelijän rooleissa), ooppera, kuvanveisto ja lukuisat poikkitaiteelliset kokeilut ovat hänen käyttämiään välineitä.

Piirtäminen on keskeistä myös Kentridgen elokuvatuotannossa. Hänen tummasävyiset animaatioelokuvansa, jotka ovat viime vuosina tuoneet hänelle maailmanlaajuista huomiota taiteilijana, ovat piirrettyjä sanan varsinaisessa merkityksessä. Niissä piirtämisprosessi elävine hiiliviivoineen on selvästi näkyvillä.

Varjojen paraati

Kentridge sivuaa usein tavalla tai toisella kotimaansa tilannetta sekä ennen että jälkeen apartheid-järjestelmän purkamisen vuonna 1994. Hänen teoksensa ovat täynnä viittauksia traumaattiseen tilanteeseen, jossa valtio laillisti rotuerottelun. Myös Shadow Procession -teos lähestyy aihetta sisältämällä viittauksia sortoon, vallanpitäjien mielivaltaan ja inhimilliseen kärsimykseen.

Kiasman kokoelmiin kuuluva videoinstallaatio Shadow Procession on tehty näennäisesti ”alkeellisella” tekniikalla. Mustavalkoinen kokonaisuus vaikuttaa keskeneräiseltä, mutta harkitulta sellaiselta. Kerronnan karheus saa katsojan mielenkiinnon pysymään yllä rikkoessaan totuttua saumatonta ilmaisutapaa. Myös tässä teoksessa prosessi näkyy lopputuloksessa. Nykäyksittäin liikkuvat varjohahmot on selvästi rakennettu mustasta paperista, jopa raajojen yhdistämiseen käytetyt haaraniitit näkyvät kuvassa.

Video koostuu kolmesta osasta, jotka ilman selityksiä ja näennäistä yhteyttä seuraavat toisiaan. Ensimmäisen osan varjokuvaparaatin taustalla ovat Kentridgen kokeilut varjoteatterin parissa ja se poikkeaa useimmista muista elokuvista, joissa hän animoi piirrettyä viivaa. Nyt Kentridge marssittaa eteemme katkeamattomalta näyttävän virran varjoja; hylkiöitä, raajarikkoja, sokeita ja ontuvia. Ihmishahmot ja eläimet ja jotakin määrittämätöntä siltä väliltä kantavat taakkojaan; säkkejään, nyyttejään ja talojaan. Jotkut taluttavat toisiaan, toiset kantavat hirsipuita ja ruumiita. Jotkut raahaavat selässään kokonaisia kaupunginosia. Monenlaisia tunteita läpikäyvä johannesburgilaisen katulaulajan Alfred Makgalemelen ekspressiivinen hymni säestää kulkueen matkaa.

Teoksen toinen osa esittelee kolmiulotteisen näyttelijän, Kentridgen teoksissa usein toistuvan Ubu-hahmon. Koko kuvan täyttävä groteski hahmo hytkyy kammottavaa tanssiaan armeijan käskyhuutojen ja ampumisäänien saattelemana ja valtavia käsiään heilutellen. Kentridgen etsaussarjasta Ubu Tells the Truth tuttu hahmo sisältää viittauksia muun muassa rotuerottelua julkisesti televisiossakin purkaneen Totuuskomission työhön. Absurdin lisänsä kokonaisuuteen tuo videon kolmannen osan graafinen kissa, joka notkahtelee eteenpäin musiikin tahdissa ja valtava silmä, joka muljahtelee puolelta toiselle ja hämmentää katsojan hetkeksi.

Muistamisen merkitys

Kentridge on huolestunut siitä, että Etelä-Afrikassa ollaan paikoin kollektiivisesti unohtamassa lähimenneisyyden tapahtumat. ”Esimerkiksi, asuinalueellani oli vain valkoisille tarkoitettu uima-allas. Lait muuttuivat. Siitä tuli seka-allas. Ja vaikka kukaan ei ollut unohtanut erottelua, oli noin kuukauden sisällä vaikea muistaa miltä todella tuntui kun se oli vain valkoisten uima-allas.” Kentridge haluaa muistaa ja muistuttaa. Hänen omakohtainen kokemuksensa Etelä-Afrikan apertheidin tragediasta sekä todistajan että osallisen roolissa on voimakkaasti läsnä hänen teoksissaan, myös ARS 01:n monia ulottuvuuksia sisältävässä Shadow Processionissa.

Kentridgeä kiinnostaa erityisesti mitä tapahtuu, kun ihminen unohtaa traumansa niin helposti. ”Kaikki teokseni ovat osa samaa projektia, en näe niissä suurtakaan eroa. Teoksessa Il Ritorno d’Ulisse käsittelin ruumista metaforana suhteellemme muistamiseen ja tiedostamattomaan. Olin jatkuvasti tietoinen siitä, että pinnan alla tapahtuu asioita, jotka mieluiten säilöisimme unohduksiin ihon alle.”

On vaikea nähdä viittaako Kentridge teoksessaan Shadow Procession johonkin erityiseen historialliseen tapahtumaan, vaikka teos selvästi sijoittuu ’menneisyyteen’. Eikä tapahtumien tunnistaminen välttämättä ole tässä yhteydessä merkityksellistä. Pikemminkin videoinstallaatioon kiteytyy kaikkien sorrettujen ja kotimaansa jättäneiden synkkä muisto. Kentridge kertoo viittaavansa usein teoksissaan tiettyihin paikallisiin tapahtumiin, jotka ovat selvästi tunnistettavia hänen kotimaassaan, mutta korostaa inhimillisten tragedioiden yleismaailmallisuutta, eikä pidä lokaalia viittausta esteenä teostensa ymmärtämiselle. Tärkeintä on muistaminen.

Paitsiosta maailmanmaineeseen

William Kentridge teoksineen oli vielä viitisen vuotta sitten melko tuntematon kotimaansa ulkopuolella. Hän oli kuitenkin työskennellyt taiteensa parissa vuosikausia. Syitä kansainväliseen paitsioon voi etsiä monelta taholta; lähes maailmanlaajuinen Etelä-Afrikkaan kohdistuva kulttuurinen boikotti apartheidin loppuaikoina, taiteilijan tapa työskennellä poikkitaiteellisesti erilaisten projektien parissa ja taidemaailman taipumus kohdistaa huomionsa Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, vaikuttivat varmasti osaltaan Kentridgen näkymättömyyteen. Viime vuosina taiteilija on saanut runsaasti huomiota kansainvälisissä yhteyksissä. Hänelle on jaettu merkittäviä taidepalkintoja ja huomionosoituksia ja hänen monikerroksiset teoksensa ovat olleet laajasti esillä useissa taidekatselmuksissa, mikä kertoo viime aikoina virinneestä kiinnostuksesta marginalissa sijainnutta taidetta kohtaan.

Minna Raitmaa

Sitaatit haastattelusta Breaking down the wall (1998), jossa bell hooks haastattelee Kentridgea ja teoksesta Cameron, Christov-Bakargiev, Coetzee: William Kentridge, Phaidon Press Limited, 1999