Kolmas tila - mahdollisuuksien karuselli

Käsitteeseen kolmas tila törmää nykyisin varsin usein ja melko moninaisissa yhteyksissä. Tämä ei ole niinkään yllättävää, sillä termi sallii joustavan tavan sekä määritellä että paikantaa teoreettisia ja taiteellisia näkökantoja. Käsite taipuu sulavasti erinäisten tavoitteiden puolelle, mikä vaatii sen käyttäjältä huolellisuutta ja kykyä tarkentaa. Yhteistä eri versioille on kolmannen tilan käsitteen hahmottaminen mahdollisuutena. Tapahtumana, joka aukaisee ja avartaa.

Kolmas tila -käsitteen taustalta löytyy ei sen enempää eikä vähempää kuin varsin laaja ja ratkaiseva kriittinen näkökulma perinteiseen filosofiaan ja valistususkoon. Toisin sanoen, kolmatta tilaa tarkastelevat lähtökohdat, jotka viime aikoina ovat siirtyneet marginaalista keskustaan. Taustalla ovat eettiset ja esteettiset kysymykset, niin kriittinen teoria, feminismi kuin post-kolonialismikin.

Kolmannen tilan kohdalla tämä tarkoittaa irtiottoa jyrkistä vastakohdista. Näitä länsimaisen filosofian perusasenteita ovat esimerkiksi selkeäksi mielletty ero vastaparien, kuten mies - nainen, ihminen - luonto, järki - tunne ja subjekti - objekti välillä. Kriittisen näkökulman mukaisesti mikään näistä pareista ei ole erotettavissa asenteella joko-tai. Tämä ei kuitenkaan merkitse erojen kieltämistä, vaan ennen kaikkea minkä tahansa määritelmäparin välttämätöntä vastavuoroisuutta; molemmat jättävät jälkensä toisiinsa. Asennetta voidaan kuvata sanaparilla sekä-että. Kyse on kulloinkin siitä, miten osapuolet vaikuttavat toisiinsa.

Ja tällöin tuore ovi ja polku avautuu hyvin monenlaisista tarpeista ja tavoitteista käsin. Kolmatta tilaa voidaan lähestyä esimerkiksi identiteetin, käännöstematiikan tai tilan kautta. Jos lähtökohtana on identiteetti, on ajatukseen lisättävä välittömästi sana politiikka. Tematiikka nivoutuu sekä identiteetin muodostamiseen että identiteettien esittämisen politiikkaan - siis teemoihin, jotka ovat olleet varsin keskeisiä keskustelunaiheita nykytaiteessa kahtena viime vuosikymmenenä.

Syy identiteettipolitiikan merkitykseen on ilmeinen. Identiteetti jonakin pysyvänä, yksioikoisena ja ilmeisenä on tullut epäuskottavaksi. Julkista tilaa luovaan keskusteluun osallistuu yhä kasvavassa määrin henkilöitä, jotka eivät parhaalla tahdollakaan kykene lokeroimaan itseään yhteen, ei edes kahteen laatikkoon. Brittitutkija Paul Gilroy lähestyy teemaa kaksois-identiteetin käsitteen avulla. Hän viittaa orjakaupasta alkaneeseen muuttovirtaan Afrikan mantereelta Amerikkaan ja myöhemmin maastamuuttoon erityisesti Karibian saarilta Yhdysvaltoihin ja Brittein saarille. Gilroy antaa tapahtumalle nimen: musta Atlantti.

Ominaista ilmiölle on, että identiteetti ei paikallistu tai palaudu enää vain yhteen fyysiseen tai etniseen taustaan. Kaksoisidentiteetti on nimensä mukaisesti useampien yhtäaikaisesti läsnä olevien elementtien välistä neuvottelua ja vuorovaikutusta. Se on toimintaa, joka voi olla harmonista, mutta hyvin usein se sisältää konflikteja. Yhtä kaikki, kaksois-identiteetissä henkilön minuus hahmottuu sekä sen kautta, mistä hän on lähtöisin että siitä, minne hän on päätynyt - tai minne hän on matkalla. Olennaista on, että tematiikka ei ole mielekäs vain konkreettisissa eri kulttuurien välisissä kanssakäymisissä, vaan soveltuu lopulta, tosin eriävin nyanssein, minkä tahansa identiteetin muodostumisen ja muokkaantumisen tarkasteluun. Siis identiteettiin, joka nähdään alati jatkuvana prosessina.

Prosessia voidaan lähestyä myös sitä kautta, mikä rooli kielellä ja kirjallisuudella, yleisesti kommunikaatiolla on. Kyse on tällöin kääntämisestä. Siitä, mitä se tarkoittaa, miten se on mahdollista ja minkälaisia aukkoja ja katvetiloja siihen sisältyy. Yhdysvalloissa vaikuttava tutkija Homi K. Bhabha on korostanut näitä aina syntyviä väärinymmärryksiä ja viiveitä, joita eri kielten ja kulttuurien väliseen kanssakäymiseen sisältyy. Bhabha haluaakin nähdä nämä virheet ja vinoutumat mahdollisuuksina, jotka antavat erilaisille näkemyksille tilaa ilmetä ja elää. Kyse on kulttuurisesta moninaisuudesta, joka näyttäytyy todellisuusversioiden monikollisuutena. Sekasotkuna, vinhasti pyörivänä karusellina, jota ei saa väkisin rajoittaa mutta jonka kanssa täytyy tulla toimeen. Jos sen pysäyttää, muuttuu karuselli hyvin nopeasti karuksi selliksi.

Kolmas tila on siten alue, jossa käsitteiden ja väitteiden sisällöstä kiistellään ja kinataan. Parhaassa tapauksessa se luo mahdollisuuksia, jotka tukevat jotakin poikkeavaa, uutta ja aiemmin tunnistamatonta. Toisin sanoen, se tarjoaa erilaisia vaihtoehtoisia keinoja hahmottaa, kuka olet, missä olet, keiden kanssa olet ja minne tahdot mennä.

Kolmatta tilaa voidaan myös lähestyä fyysisen tilan kautta. Edellisiin esimerkkeihin vahvasti vertautuva ja viittaava mahdollisuus on tutkia maantiedettä ja avata siihen liittyviä esioletuksia ja arvolatauksia. Amerikkalaistutkija Edward Soja pyrkii ylittämään vastakkaisuusajattelun hakemalla sitä kolmatta tilaa, joka ei ole fyysistä, muttei myöskään vain henkistä. Se ei ole siis vain rakennuksia tai ideologiaa, vaan jotakin muuta, jotakin, jossa nämä kaksi osapuolta yhdistyvät - samalla muokaten itse itseään, avautuen tuoreille tavoille, muutoksille.

Tässä kohtaa on syytä huomauttaa, että joustavuuden vuoksi kolmas tila on käsitteenä hieman epämääräinen. Sitä ei pidä kuitenkaan pelästyä. Päinvastoin se tarjoaa keinot tarvittavan perspektiivin hakemiselle ja lämpimälle ironialle. Ja näin pääsemme lähelle niitä käsitteitä, joihin mainitsemani kolmas tila ei viittaa. Kyse ei ole - tällä kertaa - esimerkiksi kolmannesta korvasta tai kolmannesta ulottuvuudesta.

Kolmatta tilaa voidaan silti lähestyä varsin käytännöllisesti. Itse ajatushan ei ole mikään hämmästyttävä uutuus. Jo 1920-luvulla Paul Klee käsitteli katsojan ja taideteoksen välistä suhdetta termillä välitila. Siis se tila, tilanne ja tilaisuus, joka voi avautua kahden henkilön, tai esimerkiksi katsojan ja kohteen välillä. Kyse on ennen kaikkea kohtaamisesta, josta mahdollisesti syntyy se kolmas tila. Tapahtuma, joka kuuluu yhtäaikaisesti molemmille osapuolille.

Olennaista kohtaamisessa on, että molemmat osapuolet vaikuttavat toisiinsa. Tällöin samalla, kun sinä katsot taideteosta, se tuijottaa sinua takaisin. Ja jos kykenet menemään mukaan tähän vuorovaikutukseen, syntyy kahden osapuolen välille yhteys. Liike, joka johtaa kolmanteen tilaan. On syntynyt suhde. Jotakin on tarttunut tapettiin, jotakin on muuttunut. Teos on tullut osaksi katsojaa.

Kohtaaminen ja kolmannen tilan luominen on korostetusti yksilökohtainen kokemus. Mitään sääntöjä ei ole, paitsi se, että on yritettävä kuunnella ja antaa toiselle mahdollisuus itseilmaisuun. Toisinaan se mahdollisuus syntyy yllätyksestä. Siitä, että teos kykenee leikkimään ja muuntamaan oletuksia ja ennakkoluuloja. Fyysisesti ehkä hauskin esimerkki, jonka olen itse kokenut on saksalaisen Hans Hemmertin performanssi, jonka hän teki muutama vuosi sitten näyttelynsä avajaisissa Berliinissä.

Gallerian ovella tulijat mitattiin. Kategorisesti. Jos olit 192 cm, sait käteesi 8 sentin korkuiset vaaleansiniset, styroksista valmistetut kengät, jotka kiinnitettiin omien kenkien alle. Jos mittaa oli 160 cm, antoi Hemmert sinulle pohjat, jotka olivat 40 senttiä. Ideana oli, että galleriaan pääsi vain näillä kengillä ja kaksimetrisenä. Galleriassa ei ollut varsinaisesti mitään nähtävää. Ei seinillä, ei lattialla. Ainut mitä voit katsoa, ja sitä ensimmäistä kertaa elämässä, oli kaikkia osallistujia yhtä aikaa silmästä silmään. Samalla tasolla, eri tavoilla. Hetkeksi huijatussa, hetkeksi aikaan saadussa kolmannessa tilassa.

Mika Hannula
tutkija

Kirjoittaja on tutkija ja Kuvataideakatemian rehtori. Hänen kirjansa Kolmas tila - väärinymmärtäminen eettisenä lähtökohtana ilmestyy syksyllä.