Taiteilijatapaamisia

Kiasmassa on kevään ja kesän aikana vieraillut joukko ARS 01 –näyttelyn taiteilijoita tutustumassa etukäteen näyttelytiloihin ja suunnittelemassa tulevia teoksiaan. Samalla he paljastivat Kiasma-lehdelle osan suunnitelmistaan sekä kertoivat työskentelynsä taustoista ja suhteestaan näyttelyyn. Taustatietoa ja taiteilijoiden ajatuksia löytyy myös näyttelyn yhteydessä julkaistavasta taskuoppaasta, joka sisältää tiiviin biografisen kuvauksen jokaisesta näyttelyyn osallistuvasta taiteilijasta.

MATTI BRAUN

Saksalais-suomalainen taiteilija Matti Braun on syntynyt, asunut ja opiskellut Saksassa, mutta hän vierailee säännöllisesti Suomessa. Jotain tästä kokemuksesta on kenties mukana myös Braunin taiteessa: taiteilijan kiinnostuksen kohteena on eri ilmiöiden siirtyminen kulttuurista toiseen.

Milloin sait ensimmäistä kertaa kuulla, että töitäsi haluttaisiin ARS 01:een?

Tapasin näyttelyn kuraattorin Maaretta Jaukkurin Berliinissä, ja hän esitti kutsun. Se tuntui hienolta, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun töitäni on esillä Suomessa.

Saksalais-suomalaisena näyttelyn teemalla 'kolmas tila' on varmaankin sinulle henkilökohtaista merkitystä. Miten tällainen kulttuurien yhdistyessä muotoutuva tila ilmenee taiteessasi?

Minua kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun kulttuuria kuljetetaan, ja se mitä esimerkiksi koetaan sitten sekoittumiseksi tai väärinkäsitykseksi tai ehkä toimivaksi muunnelmaksi. En vain ole aivan varma onko olemassa ensimmäistä ja toista tilaa, niin että en myöskään ole varma onko olemassa kolmattakaan tilaa.

Minkälaisia töitä aiot esittää näyttelyssä?

Yksi töistäni on nimeltään Bali. Siinä on pitkä seinällä oleva mosaiikkimainen peili. Lisäksi työhön kuuluu juliste, joka on näyttelyluettelossa. Teokseen liittyy tarina saksalaisesta taiteilijasta Walter Spiesistä, joka työskenteli 1920-luvulla Balilla. Hän sekä sai vaikutteita Balilta omiin töihinsä että vaikutti myös balilaisiin taiteilijoihin. Samalla hän toimi balilaisen kulttuurin ulospäinvälittäjänä. Spies sai lisäksi ystävänsä, mykkäelokuvien tekijä Murnaun kuvaamaan viimeisen elokuvansa Tabu Tyynenmeren piirissä Tahitilla.

KENDELL GEERS

Eteläafrikkalainen Kendell Geers haluaa taiteessaan etsiä paikkaansa maailmassa ja hahmottaa omaa identiteettiään valkoisena, hollantilaisten siirtolaisten jälkeläisenä ja afrikkalaisena. Tätä aihetta hän on kehitellyt muun muassa omakuvassaan, johon hän on valinnut rikkinäisen olutpullon kaulan. Kun hollantilainen tuontiolut – alun perin nautintoaine – on juotu, on pullon yhteys alkuperäiseen merkitykseen katkennut. Uudessa ympäristössä se voi saada toisen merkityksen väkivallan välineenä, aseena jolla voi vahingoittaa toisia.

Yleensäkin käyttöesineen ja taideobjektin välinen suhde on kiinnostanut Geersiä. Hän on kiinnittänyt paljon huomiota sellaisiin esineisiin, joilla on käyttöä todellisuudessa. Kun esineen varsinainen käyttö loppuu, voi siitä Geersin mielestä tehdä taidetta. Saman esineen merkitykset voivat siis olla liukuvia ja muuttua tulkintakehyksen vaihtuessa. Esimerkiksi puiset lastauslavat ovat olleet tärkeä elementti muutamissa hänen töissään. Medusa Dream -installaatiossaan Geers on asettanut lavojen päälle televisioita, joiden välillä johdot risteilevät sinne tänne. Televisioruuduissa pyörii lyhyt luuppi, ja meluisa, kakofoninen äänimaisema muistuttaa transsinsekaista rituaalia viidakossa tai toisaalta suurkaupungin ja koneiden kiireistä pauhua. Muita Geersin töissä esillä olleita teemoja ovat olleet väkivalta – erityisesti Etelä-Afrikan tilanne – ja kielen kylmyys ja epäempaattisuus rikoksista ja onnettomuuksista kertovissa pikku-uutisissa.

DAMIÁN ORTEGA

Meksikolainen Damián Ortega on kokeillut uransa aikana useita eri tekniikoita, hänen tuotannostaan löytyy teoksia sarjakuvista tilataiteeseen.

Millaisia töitä aiot esittää ARSissa?

Ajattelin tehdä kaksi tai kolme työtä. Minulla on idea animaatiofilmistä, jossa on elävä kivi, joka sykkii kuin sydän. Sen nimi on Planeta Salvaje, villi planeetta. Toisen työn haluan suunnitella täällä paikan päällä, jotakin juuri tänne sopivaa. Se voi olla jotakin muutakin kuin video.

Mitä ajattelit, kun ensimmäistä kertaa kuulit ARS 01 -näyttelystä?

Olin todella iloinen. Samaan aikaan oli Meksikon arkkitehtuurimuseossa avattu Alvar Aallon tuotantoa esittelevä näyttely. Kuuntelin kotonani radiosta, kun Suomen suurlähettiläs puhui Aallon arkkitehtuurista, josta olen kiinnostunut. Ja samaan aikaan sain kutsun ARS 01 -näyttelyyn. Se oli oikea yhteensattuma, kaksi Suomeen liittyvää asiaa samaan aikaan.

Olet tehnyt veistoksia, tilataidetta ja videoita. Miksi juuri nämä taidemuodot kiinnostavat sinua?

Ne eivät ole samanlaisia, mutta juuri vastakohtaisuudet kiinnostavat minua. Kun hallitsee useampia tekniikoita, voi seurata vapaasti ideoitaan ilman rajoitteita. On enemmän mahdollisuuksia. Valitsen välineen sen mukaan, mikä on sopivin ideoitteni toteuttamiseen.

Kertoisitko vähän taiteilijanurasi kehityksestä?

Aloitin sanomalehtipiirtäjänä, tein karikatyyrejä, poliittisia piirroksia. Sitten minulla oli ystävieni kanssa työryhmä, ja toimimme yhteisessä ateljeessa. Sen jälkeen olen työskennellyt yksin, mutta minulla ei ollut pitkään aikaan paljonkaan mahdollisuuksia saada töitäni näytteille. Sitten yksi ystäväni kutsui minut näyttelyyn kanssaan, ja nyt olen päässyt ammattimaiselle asteelle. Nyt minulla on jopa hyvin toimiva galleria erään ystäväni kanssa.

ERNESTO NETO

Brasilialaisen Ernesto Neton tilateosten muoto syntyy eräässä mielessä itsestään, valittujen materiaalien ja painovoiman vaikutuksesta. Toisinaan teos muodostaa onkalon, johon katsoja voi astua sisään ja jota hän muovaa kulkiessaan.

Mitä mieltä olet Kiasmasta näyttelytilana?

Se on hyvin mielenkiintoinen, sillä huoneilla on omat persoonallisuutensa. Arkkitehtuuri on todella erityistä. Pidän siitä, kuinka valo tulee huoneisiin ja levittäytyy seinille. On myös hienoa, etteivät seinät ole liian viimeisteltyjä. Ei ole välttämättä hyväksi taiteelle olla liian kliinisessä ympäristössä.

Millaisen työn aiot tehdä ARS 01 -näyttelyyn?

Jotakin sellaista, mitä olen viime aikoina kehitellyt. Luultavasti ikkunoista tulevalla valolla on tärkeä osa siinä. En ole kuitenkaan päättänyt vielä, mitä se tulee olemaan. Olen täällä vierailulla tutustumassa paikkoihin ja hakemassa virikkeitä työtä varten. Teokseni tulee Kiasmassa Rauha-huoneeseen, joka on tarkoitettu lepäämiseen. Se tuntuu sopivalta paikalta, koska töilläni on paljon yhteistä lepäämisen kanssa. Katsojien täytyy seisahtua rauhassa ja aistia teos.

Mitä materiaaleja käytät töissäsi?

Yleensä minulla on niissä kangaskudosta, mausteita, joskus hiekkaa, jopa lyijyä. Täällä ajattelin käyttää kevyttä kudosta ja ehkä hiekkaa. Lisäksi haluan hyödyntää ikkunoista tulvivaa valoa, joka levittäytyy rakenteisiin.

Miten näyttelyn teema, kolmas tila, on suhteessa taiteeseesi?

Suomi on minulle hyvin kaukainen maa, ja on kiinnostavaa tehdä jotakin tähän kulttuuriseen yhteyteen. Näyttelyn aihe kiinnostaa minua kovasti, koska se on jotakin sellaista, mitä minulle tapahtuu koko ajan. Työskentelen eri puolilla maailmaa, ja olen tekemisissä erilaisten kulttuurien kanssa. Odotan näkeväni kaikki näyttelyn työt yhdessä ja kaikkien tekijöiden kerääntyvän yhteen. Uteliaana odotan, mitä tuleman pitää, sillä järjestäjät tuntuvat tehneen kovasti työtä löytääkseen näyttelyn taiteilijat.

Onko sinulla ehdotuksia yleisölle, miten lähestyä töitäsi?

Heidän pitäisi ehkä tutkia niitä ikään kuin he olisivat sokeita. Joskus on niin, että mitä enemmän yrittää nähdä sitä vähemmän itse asiassa näkee. Kun pyrkii aistimaan teoksen ilmapiirin, ajattelee kehollaan eikä järjellään, voi toisinaan päästä paremmin kosketuksiin taideteoksen kanssa. Monissa töissäni yleisöllä on ollut vuorovaikutteinen osa. Tällaiset työt saavat ihmiset reagoimaan, näyttämään itsensä, sisimpänsä. Ja sisimpänsä näyttäminen on loppujen lopuksi kaikki mitä meillä on.

FRANCO MONDINI RUIZ

Ruiz syntyi San Antoniossa, Yhdysvalloissa. Hänen isänsä oli italialainen emigrantti ja äiti amerikanmeksikolainen. Eri kulttuurien lisäksi perheessä yhdistyi kaksi sosiaalista luokkaa. ”Isäni oli ylempää porvaristoa ja hyvin eurokeskeinen, äitini puolestaan tuli työläisperheestä. Meksikolaisilla oli USA:ssa alhainen status ja he häpesivät alkuperäänsä. Tämä korostui erityisesti Teksasissa, jossa monet pyrkivät kätkemään latinojuurensa. Minäkin elin 80-luvulla juppilakimiehen angloelämää bauhaus-designia pursuavassa lasitalossa.”

Siirtyminen yritysjuristin ammatista taiteilijaksi ei käynyt hetkessä. Mondini Ruiz sanookin kypsyneensä uuteen elämäänsä vähitellen. ”Järjestin kotonani juhlia, joihin kutsuin kaikenlaisia ihmisiä: nuoria, vanhoja, vähemmistöjä, enemmistöjä… Ne olivat tavallaan sosiaalista taidetta. Eksotisoin omaa kulttuuriani, ostelin kalliita meksikolaisia esineitä ja järjestelin niistä kotiini installaatioita.” Mondini Ruiz kertoo saaneensa tarpeekseen elämäntyylistään vuonna 1995. Hän jätti työpaikkansa, myi omaisuutensa ja muutti Mexico Cityyn. ”Tajusin heti, ettei minua tarvita siellä. Koko kaupunkihan oli itsessään kuin valtava installaatio. Yhtenä yönä järjestelin erään aukion kaikki roskat rinnakkaisiin jonoihin. Jokainen roska oli saman arvoinen.”

Seuraavaksi Mondini Ruiz osti vanhan sekatavarakaupan, jossa hän ryhtyi myymään erilaisia esineitä rihkamasta antiikkiin. ”2000 dollarin antiikkiesine maksoi saman kuin jokin muovijäljennös. Myin kaupassa myös omia teoksiani ja vähitellen kun taidemaailma alkoi hyväksyä minut, sain myytäväkseni myös teoksia vierailevilta taiteilijoilta.”

Nykyään Mondini-Ruiz asuu ja työskentelee New Yorkissa. ”New York on taistelua elämästä, mutta se täytyy kokea. Teokseni ovat ehkä hieman institutionalisoituneet, mutta perusajatus niissä on edelleen sama kuin ennenkin. En halua olla vihainen vaan positiivinen. Haluan tehdä työtä toimeentuloni eteen, olla kaunis, rakastettu ja tehdä ihmiset onnelliseksi.”

SANTIAGO SIERRA

Madridista Mexico Cityyn muuttanut Santiago Sierra teki ensimmäisen teoksensa ihmisten kanssa vuonna 1998. Sen jälkeen hän on maksanut mm. kerjäläisille, narkomaaneille, prostituoiduille, asunnottomille ja pakolaisille korvauksen siitä, että nämä antavat ajella hiuksensa, ottavat tatuoinnin, seisovat avajaisten aikaan museon sisäänkäynnin edessä, kantavat esineitä paikasta toiseen… Korvaus liittyy Sierran töissä eriarvoisuuteen. Hän palkkaa teoksiinsa ihmisiä, joille rahalla on suuri merkitys tai joille teokseen osallistuminen voi olla jopa vaarallista tai ihmisiä, jotka tekevät rahasta mitä vain.

Miten selität teostesi yhteiskunnallista merkitystä ihmisille, jotka osallistuvat niihin?

Usein en mitenkään. En halua esiintyä hyväntekijänä, joten on parempi olla sanomatta mitään. Monet eivät edes kysele, ottavat vain rahat.

Onko sinulla ollut hankaluuksia viranomaisten kanssa?

Eri maissa suhtaudutaan asioihin eri tavalla. Kuubassa jouduin hankaluuksiin korttelivahtien kanssa, mutta ei vielä mitään kovin vakavaa. Ihmisillä on yleensä niin paljon omia ongelmia, että he eivät puutu siihen, mitä minä teen. Kerran esimerkiksi suljin sillan, mutta kukaan ei välittänyt siitä, ihmiset vain kiersivät toista kautta.

Keitä ovat yhteiskunnan vähäosaiset Helsingissä?

Se on hyvin suhteellista, mielestäni täällä menee kaikilla melko hyvin. Monet juovat kadulla, mutta eivät he kauhean tyytymättömiltä vaikuta.

Mikä on lempiteoksesi?

Guatemala Cityssä kuljetin avajaisyleisön linja-autossa, jonka ikkunat oli peitetty, kaupungin pahamaineisimpaan osaan ja jätin heidät sinne.

MELLA JAARSMA

Eräänä päivänä 1990-luvun lopulla leijaili Indonesian presidentin palatsin porteilla herkullinen käry. Taiteilija Mella Jaarsma tovereineen paistoi sammakonreisiä – jaavalaisten muslimien mielestä saastaista kiinalaista ruokaa – ja tarjoili niitä kaupunkilaisille. Jaarsma esitti tirisevän rapeita kommentteja indonesialaisesta yhteiskunnasta, jossa etniset ja uskonnolliset jännitteet purkautuvat väkivaltana.

Mella Jaarsma valmistui Groningenin kuvataideakatemiasta vuonna 1984. Tuosta vuodesta lähtien Jaarsma on elänyt Jaavan saarella Indonesiassa. Alankomaissa syntynyt ja kasvanut Jaarsma kokee, että Indonesiassa taiteilijan on tunnettava paikkansa ja merkityksensä omassa yhteiskunnassaan ja taiteilijan rooli on kommunikoida juuri sen yhteiskunnan kanssa. Hän onkin reagoinut Indonesian jännityksen kiristymiseen yhteiskunnassa kuten indonesialainen taiteilija, eli antautumalla täysin poliittiseen ja sosiaaliseen keskusteluun.

Mella Jaarsman Teos Hi Inlander vuodelta 1999 esittää konkreettisen kysymyksen: Miltä tuntuu kulkea toisen nahoissa? Tässä performanssissaan taiteilija on pukeutunut jaavalaisesta guramista eli kalan nahasta, sammakon ja kanan nahoista ja jaloista sekä kengurun vuodasta koottuun asuun. Puku muistuttaa musliminaisen jilbad-kaapua, joka peittää kantajan kasvoista alaspäin. Kuitenkin puku paljastaa kantajan rodun ja ihonvärin. Sen alta näkyvät silmät, kädet ja jalat, eli ruumiinosat, jotka ovat omiaan viestittämään ja ilmaisemaan asioita ja tunteita toisille ihmisille.

ELINA BROTHERUS

Brotherus koki opiskeluaikanaan muodonmuutoksen luonnontieteilijästä taiteilijaksi. Hän valmistui maisteriksi sekä yliopistosta pääaineenaan kemia että Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolta.

Mitä osallistuminen ARS-näyttelyyn sinulle merkitsee?

Ensimmäisen kosketukseni nykytaiteeseen sain 11-vuotiaana, kun äitini vei minut vuonna 1983 ARS-näyttelyyn.

Kertoisitko urastasi taiteilijana.

Ensimmäinen yksityisnäyttelyni oli 1998, tuorein kaikkiaan kymmenestä oli tänä vuonna Ranskassa. Alkuaikojen työni ovat olleet vahvasti omaan elämääni sidottuja. Nyttemmin suuri osa töistäni on maisematöitä, sillä klassinen figuratiivinen maalaus kiinnostaa minua. Parhaillaan työstänkin sarjaa nimeltä The New Painting.

ARS 01 –näyttelyyn tuleva työni on osa sarjasta Suites FranVaises 2, joka 19-osaisena on taiteellisen opinnäytetyöni päätösjakso ja jolla voitin viime vuonna Fotofinlandia-palkinnon.

Luonnehtisitko lähemmin omaa osuuttasi ARS 01 –näyttelyssä.

Syksyllä 1999 olin Ranskassa taiteilijaresidenssissä työskentelemässä. En osannut juurikaan ranskaa. Oppiakseni sitä aloin ystäväni vinkistä kirjoittaa ranskankielisiä sanoja pienille, keltaisille post it –lappusille. Aloitin hyvin konkreettisesta – peili, ovi, kenkä – siirtyen vähitellen abstraktimpaan, tunteitakin ilmaisevaan suuntaan, kuten ’olen pahoillani’, ’vikaa päässä’… Kuvasin näiden pienien lappusien täyttämää asuntoani. Tarkoituksenani oli samalla kommentoida sitä, ettei minulla ollut kieltä, jolla kommunikoida lähiympäristöni kanssa. Näin syntyi sarja kuvia, joiden lähtökohta oli hyvin epäteoreettinen, visuaalinen, konkreettinen tilanne. Pidän kuvissani askeettisesta estetiikasta, mieluummin pelkistän kuin yritän lisätä jotain. Suhde todellisuuteen, siihen mitä on kameran edessä, on tärkeä. Toisaalta kuvien sarjallisuus on eräs tapani työskennellä. Jollain lailla koen sen askeleena kohti elokuvan tai videon ilmaisua, mahdollisuutta kertoa tarinoita.

Tekstit: Juha-Pekka Vanhatalo, Anna-Kaisa Rastenberger, Päivi Oja, Piia Laita