Vieraan ymmärtämisestä

Maailma globaalistuu, väitetään. Rahavirrat kiertävät maapalloa valtionrajoista välittämättä. Ihmiset liikkuvat joko omasta halustaan tai pakosta. Vaikkei itse liikkuisi minnekään, on silti yhä epätodennäköisempää, että elää koko elämänsä vain kaltaistensa keskuudessa. Kanssakäyminen eri maista, kielistä ja kulttuureista tulevien ihmisten välillä lisääntyy. Yhteiselo edellyttää uuden ja vieraan ymmärtämistä. Monien kulttuurintutkijoiden mukaan käynnissä on jatkuva kääntämisen prosessi kieliltä toisille.

Taiteen parissa globaalistumisella on omat ulottuvuutensa. Länsimaissa syntynyt taidekäsitys ja museoinstituutio leviävät kaikkialle maailmaan ja toisaalta sulauttavat sisäänsä ennen ei-länsimaisina pidettyjä asioita muuttuen siten itsekin. Niin myös visuaalisesti on käynnissä kielten, käsitteiden ja käytäntöjen kääntäminen, lainailu, soveltaminen.

Kysymyksiä "miten tehdä länsimaista nykytaidetta ymmärrettäväksi ihmisille, joiden kokemusmaailmaan se ei ole aiemmin kuulunut missään muodossa", tai päinvastoin, "miten ymmärtää visuaalista kulttuuria, joka ei ole syntynyt meille tutun taidekäsityksen sisällä" on pohdittu siitä lähtien kun taiteen yleisö on laajentunut ja kun eri mantereilta kotoisin olevaa ei-länsimaista taidetta on alettu esittää taidemuseoissa länsimaisen taiteen rinnalla.

Vieraan ymmärtäminen tapahtuu tutun kautta. On tiedettävä jo jotain voidakseen ymmärtää jotain uutta. Tämä jo tiedetty puolestaan ohjaa havaintoja ja ymmärrystä uudesta ja vaikuttaa siihen mitä ymmärretään. Uusi opittu asia taas vaikuttaa "takaisin" siihen mitä jo tiedetään. Tämä kehä on tavallaan ristiriita. Ennakkotiedot – ennakkoluulot – saavat meidät näkemään vain niiden mukaisia asioita ja haittaavat uuden omaksumista, mutta toisaalta ne ovat myös välttämätön pohja uuden ymmärtämiselle.

Kohtaavatko yksilöt vai kulttuurit

Suomessa koulujen maahanmuuttajaopetuksen tavoite on kasvattaa lapset kahden kulttuurin jäseniksi, jolloin myös lähtökulttuurin opettaminen on tärkeää. Lapset oppivat elämään kahdessä kielessä ja kulttuurissa yhtäaikaa tai rinnakkain: kääntämään.

Suomalaisen ja somalikulttuurin tapaa käsitellä kuvia tarkastelleessa Farshaxan-projektissa Kiasmassa pyrimme samaan opiskelemalla islamin kulttuuria ja taidetta luennoilla sekä tekemällä yhteistyötä somaliluokkien kanssa – opettelimme kääntämään ja ymmärtämään.

Käytännössä olimme tekemisissä ihmisten, yksilöiden kanssa, ja kokemusten kautta havaitsimme, miten opitut ennakkokäsitykset helposti perustuivat pinnallisiin yleistyksiin, johon todelliset ihmiset jatkuvasti tekivät säröjä. Kulttuuri-sanan käyttö johtaa ajatuksia harhaan siitä, että jonkin ihmisryhmän toimia ohjaisi jokin yksi yhtenäinen ja kyseenalaistamaton 'kulttuuri'. Ehkä käytämme kollektisoivaa kulttuuri-käsitettä juuri sellaisista asioista, jotka ovat meille kaukaisia ja joita tunnemme huonosti.

Silti yksilöiden yli vaikuttaa jokin laajempi, joka saa ihmiset toimimaan tietyillä tavoilla. Käytän tässä sanaa 'kulttuuri' viittaamaan taidetta laajempaan ajatusmaailmaan, arvoihin, perinteisiin, tapoihin ja ylipäätään käytäntöihin, joilla arkea jäsennetään ja ihmissuhteita hoidetaan. Somalivanhempien suhtautumista koulunkäyntiin ja koko suomalaiseen yhteiskuntaan – tai projektiimme – värittävät erilaiset arvostukset ja käsitykset siitä, mikä on hyvää ja sallittua tai pahaa ja kiellettyä – puhumattakaan siitä mitä on taide tai museo. Näyttäisi myös siltä, että Suomeen muuttaneet somalit pitävät uskostaan ja perinteistään kiinni paljon tiukemmin kuin entisessä kotimaassaan, mikä ehkä kertoo epätasaisesta vallasta ja epävarmasta asemasta suhteessa "valtakulttuuriin".

Ristiriitoja

Tavoite kahteen kulttuuriin kasvamisesta voi toimia niin kauan kuin nämä kaksi kulttuuria eivät ole ristiriidassa. Mutta entä jos ja kun ne jossain kohdin ovat? Kumpi joustaa? Luennoillamme kosketeltiin pariakin asiaa, jossa länsimaisen ja islamilaisen maailmankatsomuksen käsitykset eroavat. Toinen on projektimme keskeinen sisältö, taide ja kuvat, ja toinen alastomuus. Ikävä kyllä molemmat ovat sellaisia, joita emme voineet millään museokäynnillä Kiasmassa täysin välttää.

Ongelmallisemmaksi käytännössä osoittautui jälkimmäinen, alastomuuden kielto. Museokäynneillä aiheutti hankaluuksia etenkin se, että sellaista huonetta Kiasmassa tuskin löytyi, jossa ei jokin kuva sisältäisi ainakin pienen vilauksen jotain ihmisruumista paljastavaa. Erilaista suhtautumista kuvaa, että en edes koskaan aikaisemmin ole tullut asiaa huomanneeksi ennen kuin ryhmien käyntejä valmistellessa katselin saleja "sillä silmällä" – ja kauhistuin. Peppu siellä ja rinta täällä ei tosiaankaan yleensä kiinnitä erityisesti huomiotani – enkä edes nyt puhu töistä, joissa rankempikin alastomuus tai suorastaan pornografisuus on teosten teemaa, vaan aivan "kilteistä" töistä. Opettajat kertoivat ankeita tarinoita aiemmista ongelmista kyseisen aiheen tiimoilta ja jotenkin hysteria tarttui meihinkin: Yritimme hoputtaa ryhmiä kyseenalaisten töiden ohi ja vaivaannuimme kun lapset kuitenkin bongasivat juuri ne väärät kuvat ja alkoivat hihitellä. Niin tekevät toki muutkin 6-vuotiaiden ryhmät, mutta osa lapsista oli tavallista vaivautuneempia ja alkoi hyssytellä tovereitaan. Suomalaislasten kanssa hihitysten aiheista voi sitä paitsi puhua, mutta somalilasten ryhmissä asiaa ei saanut käsitellä vaan se piti jotenkin taikoa olemattomaksi. Ennen kaikkea siis pelättiin aikuisten, ei lasten, tuomiota.

Myös käsitteisiin 'taide' ja 'kuva' liittyy kieltoja. Ne oli käytännössä kuitenkin helpompi "neuvotella" kuin alastomuus: islamin periaatteellisesta kuvakielteisyydestä huolimatta lapset tekivät oma-alotteisesti esittäviä kuvia myös ihmisistä, eivätkä somaliavustajat mitenkään rajoittaneet sitä. Kun luennoilla käsiteltiin asiaa, somaliedustaja esitti, että somalilasten ei kuvataidetunneilla olisi ainakaan pakko kuvata elollisia olioita. Hänkin kuitenkin suhtautui suvaitsevasti kuvankäytön eri muotoihin ja korosti, että monet asiat ovat hyväksyttäviä, kun niihin on jokin perusteltu syy: esimerkiksi passivalokuva on sallittu, koska se on 'välttämätön' yhteiskunnan järjestelyjen takia. Entä voisiko 'taide' myös olla sellainen riittävä alibi hyväksyä kuvallisuutta ja jopa alastomuutta? Tosin koko käsite 'taide' merkinnee somalikulttuurissa hyvin eri asioita kuin Kiasmassa – mutta tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista. Lopultakin nykytaiteen parissa ollaan tekemisissä monen muunkin piirteen kuin kuvallisuuden kanssa.

Museon tehtävä

Yhteiskunnan muutokset, mm. erilaisten ihmisryhmien tulo sen jäseniksi, asettaa uusia vaatimuksia museoille. Farshaxanin kaltaiset projektit ovat osa avoimen ja osallistavan (empowerment) museon ajatusta eli sitä että ympäröivän yhteiskunnan eri ryhmät ja ihmiset mahdollisimman laajasti olisivat museon yleisöjä. Erilaisten kulttuuristen ryhmien erikoispalvelu on osa saavutettavuus-näkökulmaa ja yksi väylä uusien ihmisryhmien osallistamiseen, erityisesti kun kyseessä ovat ihmiset, jotka eivät – kulttuurisista, sosiaalisista, kielellisistä tai muista syistä – ole itsestään selvästi ja "myötäsyntyisesti" museokävijöitä. Maahanmuuttajien tapauksessa elämäntilanne, mahdollisesti myös maailmankatsomus ja suhde valtakulttuuriin ja yhteiskuntaan poikkeaa "tavallisten" museokävijöiden vastaavista. Toisaalta museon "oletusarvo" taideyleisöstä on kaukana somalikulttuurista tulevasta.

Taide ja sen esityspaikka museo voivat toimia "kolmantena tilana", erilaisten visuaalisten ja kulttuuristen perinteiden kohtaamisen ja kommunikaation paikkana. Monen taiteilijan työssä nykyään näin tapahtuukin. Kyse ei aina suinkaan ole harmoniasta ja onnellisesta rinnakkaiselosta. Myös Kiasmassa joudumme pohtimaan "kumpi joustaa kun käsitykset ja arvot ovat ristiriidassa". Paljonko voimme panostaa yhteyksien luomiseen ja onko alastonkuvat pantava piiloon – vai onko muiden opittava niitä sietämään ja pitäisikö tulijoiden oma-aloitteisesti aktivoitua kulttuurin kuluttajiksi. Kohtaamisen rajapinnat ovat jatkuvasti neuvottelun kohteena. Ryhmät vain ovat kovin erilaisissa neuvotteluasemissa: vähemmistöt, esimerkkitapauksessamme somalit, ovat tietysti alakynnessä – valtaväestö asettaa neuvottelun ehdot ja mieluiten katsoo, että tulijoiden on sopeuduttava tai oltava hiljaa. Jyrkällä asenteella voidaan menettää kontakti kokonaan ja museon tapauksessa yksi potentiaalinen museon käyttäjäkunta.

Kaija Kaitavuori