Näkökulma: Heli Rekula

Heli Rekula: Alttaritaulu sarjasta Pyhiinvaellus (1996)

Nuori nainen luodinreikä otsassa. Yleensä seuraavaksi kysytään ampujaa, mutta Heli Rekulan kolmiosaisen Alttaritaulun mysteeri vaikuttaa mutkikkaammalta. Valokuvamallin mitat täyttävä nainen on hengissä ja hänen vieressään kyyköttää valkea kani. Hänen molemmilla puolillaan kohoavat arvoitukselliset, mustavalkoiset kalliot. Mitä uskontoa tämän alttaritaulun äärellä harjoitetaan? Selkeitä johtolankoja Alttaritaulun ymmärtämiseen ei ole, ainoastaan monisäikeisiä viitteitä. Kysymys ampujasta unohtuu hetkeksi.

Tämän päivän pyhä

Naisen ruumis, sen viattomuus ja viattomuuden menetys nousevat keskeisiksi Rekulan tuotantoa tarkasteltaessa, näin myös Alttaritaulussa, jonka edessä voi uskonnon sijaan hiljentyä miettimään niitä uskomuksia tai merkityksiä, jotka ohjaavat kulttuurin kyllästämiä luontokappaleita, ihmisiä. Alttaritaulu on merkillinen yhdistelmä kristillistä symboliikkaa ja mainoskuvan estetiikkaa. Mallitoimistosta vuokrattu nainen täyttää täydellisesti nykymallin mitat: hän on nuori ja hoikka, hänen ihonsa on kalpea, nenänsä suora ja huulensa täyteläiset.

”Valokuvamallit ovat tämän päivän pyhiä”, Rekula toteaa. Kuvan malli poseeraa työkseen, mutta tällä kertaa jokin ei täsmää, tunnelma on erilainen kuin muotilehdissä ja kadunvarsimainoksissa. Ehkä se johtuu Rekulan toimeksiannosta. ”Oot vaan siinä, älä poseeraa”, kertoo Rekula ohjeistaneensa kokenutta valokuvamallia. ”Halusin testata mitä tapahtuu kun ei poseeraa.”

Kiasman kokoelmiin kuuluvan Alttaritaulun kuva-aiheet, nainen ja maisema, ovat toistuneet usein Rekulan tuotannossa. Valokuvissa ja videoissa eri ikäiset naiset herättävät yhä uudelleen kysymyksen niistä naiseen liittyvistä kulttuurisista uskomuksista, jotka säätelevät hänen elämäänsä sekä ulkoa että sisältä. Naisen aggressiivisuuteen, seksuaalisuuteen ja syömishäiriöihin liittyvät salaiset ja kenties kielletyt tuntemukset nousevat pinnalle. Rekula on raivannut teoksillaan tilaa naisen epäonnistumiselle, julmuudelle ja vihaisuudelle, mutta hänen tapansa esittää kysymys kulttuurisen naisen ”luonnosta” jää kuitenkin avoimeksi ja vaikuttaa olevan irti tavanomaisesta moralisoivasta sävystä. Rekula on samalla teostensa kautta tullut esittäneeksi tärkeitä kysymyksiä. Kenen vallassa on naisen ruumiin kontrolli? Ja missä kulkee ruumiin raja? Samat kysymykset voi esittää Pyhiinvaellus-sarjan teosten edessä.

Kristinuskon symbolit

Rekula kertoo uppoutuneensa tutkimaan vanhaa maalaustaidetta ja sen symboliikkaa tehdessään Pyhiinvaellus-sarjaa. ”Tutkin renessanssiajan taidetta ja kaikenlaisia maalauksia: pyhimykset, neitsyt mariat, jeesukset ja ikonit, kaikki kiehtoivat minua.” Alttaritaulun triptyykki-muoto ja sen yksityiskohdat viittaavat Rekulan näkemiin maalauksiin. Esimerkkeinä mainittakoon lapsenomainen, valkoinen alusasu merkitsemässä viattomuutta ja kuulanreikä kallossa, joka viittaa stigmoihin, tosin samaa kuva-aihetta toistavissa muissa sarjan teoksissa yhteys on suorempi: tyttö esittelee niissä lävistettyjä verisiä kämmeniään kristillisestä kuvastosta tutussa asennossa. Assosiaatioita ei tarvitse hakea kaukaa. Vaalea valokuvamalli, tytön ja naisen välimuoto, on hänkin eräänlainen viaton uhri, jota kahlitsee täydellisen ruumiin kontrollin vaatimus.

Alttaritaulun kani on sekin kotoisin Rekulan näkemistä maalauksista. ”Yleensä kristillistä symboliikkaa pursuavissa kuvissa esiintyi valkea karitsa, mutta jossain näin myös valkoisen kanin.” Kani kiehtoi Rekulaa niin paljon, että hän sijoitti sen Alttaritauluun. ”Tietysti kani tässä yhteydessä symboloi hedelmällisyyttä ja seksuaalisuutta.” Rekula pitää tytön ja kanin välistä jännitettä kiinnostavana ja näkee tytön suhtautuvan kaniin toisaalta suojelevasti, toisaalta torjuvasti.

Lihallinen luonto

Vaikka luonnon ja kulttuurin välinen jännite on tavallinen, toisinaan jopa kyllästymiseen asti toistettu aihe nykytaiteessa, tuntuu Rekulan Alttaritaulu tarjoavan siihen omintakeisen, jopa mystisen näkökulman. Kokonaisuus johtaa ajatukset eri aikoihin ja paikkoihin, ehkä pikemminkin mielentiloihin kuin todellisiin paikkoihin tai johonkin tiettyyn aikaan.

Mustavalkoiset kalliokuvat reunustamassa viatonta tyttö-naista sekä selventävät että hämmentävät kokonaisuutta. Ajatus ei välttämättä tartu mihinkään erityiseen, vaan lukuisat samanaikaiset tulkinnat kilpailevat keskenään. Sivustan kuvia tarvitaan, jotta alttaritaulu olisi muodollisesti pätevä, perinteinen triptyykki. Toisaalta jykevät kalliot ovat omiaan korostamaan tytön haurautta. Ne tekevät eron elävän olennon ja kivikuntaan kuuluvan välillä, ja sijoittavat nuoren naisen keskelle koskematonta luontoa… ”Kalliot näyttävät lihalta, ne korostavat lihallisuuden ja kieltäytymisen teemaa, toisaalta ne edustavat askeettisuutta ja vievät ajatukset esimerkiksi Jeesuksen oleskeluun vuorilla ja vuorisaarnaan”, Rekula sanoo.

Ampuja paljastuu?

Rekula hämmentää edelleen tarjoamalla uuden johtolangan veriseen kuulanreikään keskellä tytön otsaa. Se löytyy Pyhiinvaellus-sarjan videolta, jossa lapsiääninen kertoja sanoo: ”Ja minä ammun sinua kultaisella luodilla – ja se joku, se ampuja, tappaja, minä tai joku muu seisoi keskellä päivää joka ei pääty koskaan. Ja sitten se ampui. Ja minulla oli tunne kuin minua olisi ammuttu otsaan, ja ammuttu sisältä päin. Minä yritän kertoa jotain mitä en osaa kertoa. En ainakaan tosiasioilla. […] Entä jos Jumala vihaa itseään. Sanoinko jo, että minä yritän kertoa jotain mitä en osaa kertoa, en ainakaan tosiasioilla. Luodinreikä on kuin mikä tahansa ruumiinaukko, sen tehtävä vain on tuntematon, ellei sen tehtävä ole kaivata, mutta kaivata mitä.”

Minna Raitmaa

Heli Rekula valmistui Lahden Muotoiluinstituutin Valokuvataiteen laitokselta vuonna 1991. Hän käyttää ilmaisuvälineinään paitsi valokuvaa myös videota ja elokuvaa sekä niiden yhdistelmiä. Rekula työstää usein väljiä teemoja, joita hän tutkii eri näkökulmista vaihtamalla teostensa keskinäistä järjestystä ja esittämällä niitä erilaisissa kokoonpanoissa installaatioiden osina. Siirtymät teemoista toisiin ovat olleet liukuvia ja toisiinsa kietoutuneita. Rekulan triptyykki Alttaritaulu kuuluu teossarjaan Pyhiinvaellus, joka esitettiin ensimmäistä kertaa Kööpenhaminassa, Pohjoismaisen nykytaiteen näyttelyssä vuonna 1996. Sen jälkeen Rekula on esittänyt sarjasta erilaisia versioita, viimeksi Venetsian Biennaalissa 2001. Pyhiinvaellus-sarjaan kuuluu Alttaritaulun lisäksi pienempiä, samaa naisaihetta toistavia valokuvia (Ikonit) ja videoteos.

Lähteet:
Keskustelu Heli Rekulan kanssa 21.12.01
Arja Elovirran artikkeli luettelossa Heli Rekula – Paradise lost (1998)
Kari Hukkilan teksti Heli Rekulan videoteoksessa Pyhiinvaellus (1996)

Sitaatin käännös: Hildi Hawkins