Pop-estetiikan syleilyssä

Lennokkaita taloja ja sisus(tus)kaluja

Pop Art took the inside and put it outside, took the outside and put it inside.
Andy Warhol, POPism

Andy Warhol tykkäsi varmasti suomalaisesta Futurotalosta, jossa hän vieraili 1970-luvulla (Warhol määritteli popin tykkäämiseksi, liking things). Futuro oli kuin scifi-sarjakuvasta tai James Bond -elokuvasta. Ulkomuodoltaan sileä ja sliipattu, sisältä salaperäisen sulkeutunut. Se viestii miehistä seikkailua ja on viettelevä kuin Pandoran lipas. Futuron ensimmäisiin omistajiin kuulunut Matti Kuusla muistaa: "[Futuro] oli kuin kohtu, se oli fantastinen fiilari, se otti syliinsä..." Kuuslan kuvaus kertoo tilan aistillisesta kokemisesta: tilalla on halu. Mutta se kertoo myös sinnikkäästä taipumuksesta käyttää naisruumista esineellis-tilallisena metaforana.

Eero Aarnion popahtavien muovihuonekalujen voimakkaat värit ja mutkattomat muodot viestivät Futurotalon tavoin railakasta vapaa-aikaa; nekin yllyttivät eroottisiin fantasioihin. "Mikähän siinä on, että kuvien naiset aina riisuutuvat tuoleissani?", Aarnio on itse ihmetellyt.

Assosiaatioiden vapautuminen on postmodernismille ominainen piirre: postmoderni muoto kommentoi funktiotaan, eikä suostu vain nöyrästi toteuttamaan sitä. Se flirttailee, "melkein pakottaa ihastumaan itseensä", kuten Kaunis Koti -lehdessä todettiin Pallotuolista vuonna 1966. Aarnion huonekalut ovat sisustuksessa kutsuvia ja kevytmielisiä merkkejä, jopa huutomerkkejä, pikemmin kuin mitään huonekaluja. Huoneeseen sijoitettava kalu kertoo jo sanana mekaanisuudesta ja "maskuliinisesta" raskaudesta. Aarnion istuimet inttävät tuolin perinteistä kulmikasta protokollaa vastaan; tuolilla istuminen kun edellyttää periaatteessa tietynlaista decorumia, etikettiä.

Myös Futuron tila henkii etiketin vastaisuutta: siinä ei ole "kaluja" (ellei sellaiseksi lue fallista terästakkaa hormeineen), vaan istuimien aistikkaat muodot sulautuvat tilan kehyksiin. Vuoteiksi muuntuvien tuolien ansiosta olohuone on makuuhuone. Futuron kuvallisiin representaatioihin tottunut katse mieltää sen "naisen reviiriksi", naisella merkityksi miehen reviiriksi. Jean Baudrillard pohti kulutuskulttuurin sukupuolittuneisuutta juuri 1960-luvun lopulla: "Jos mies on mies, hän valitsee naisensa kuten muutkin objektit/merkit (autonsa, vaimonsa, partavetensä)..." Naisen kohtalo kytkeytyi prestiisifunktion täyttäviin esineisiin, yhdessä ne toimivat miehen ominaisuuksien ulkoisina merkkeinä.

Naisen kohtalo maskuliinisen (kerska)kulutuksen kulttuurissa todentuu markkinoinnin tuottamassa keinotodellisuudessa: naiset esitetään osana talon/tuolin ominaisuuksia. Vaikka aikalaiskuvista saattaisi niin päätellä, naiset tuskin joutuivat pakonomaiseen riisuutumisvimmaan istuutuessaan Aarnion tuoleihin. Mutta tuolien, niinkuin Futuronkin, pyöreä muoto ja intiimi sulkeutuneisuus "janosi" naista syleilyynsä, julistamaan suloista toimettomuutta ja pehmeää vastaanottavaisuutta. Naisen tehtävä kuvissa on monitasoinen: vangita katse ja sen kautta (osto)halu, mutta myös pehmentää moderni design ja koristeellistaa futurismi. Naisen ruumis toimii samalla orgaanisuuden vertauskuvana, kaarevien (ihmisruumista mukailevien) muotojen eroottisena analogiana.

Naisruumis spektaakkelina

Naisruumiin mytologiaa pohdittiin feministisen kuvataiteen piirissä Futurotalon, Pastillin ja Kuplan syntyaikoihin. Venetsian biennaalissa 1968 esitellyssä Lygia Clarkin La Maison est le Corps-teoksessa katsoja astui (nais)tilaan, joka oli jäsennelty yhdynnän ja hedelmöittymisen vaiheiden mukaisesti. Suomalaiselle taideyleisölle tutumpi Hon oli naisruumiin myyttejä karnevalisoiva arkkitehtoninen veistosprojekti, jonka Niki de Saint-Phalle toteutti yhdessä Jean Tinguelyn ja Per-Olof Ultvedtin kanssa Tukholman Moderna Museetiin 1967. Honin naistilaan astuttiin levitettyjen jalkojen välistä; sisältä löytyi mm. väärennettyjä maalauksia esittelevä galleria, kultakalalammikko ja avaruusaikakauden ihanteita henkivä planetaario. Hon esitti naisruumiin avoimena spektaakkelina, kommentoiden samalla sisäisen ja ulkoisen, pinnan ja syvyyden, taiteen ja viihteen ajankohtaista dialektiikkaa.

Kulttuurisessa tajunnassa miehinen, ylevä tila on avaruutta erotuksena naiseuden suljetusta (sisä)tilasta. Tämä ideologinen jännite istuu suomalaiseen pop-futurismiin. Ajatelkaa "kodikkaan avaruusaluksen" ideaa: sliipattuun ulkomuotoon kirjattu edistysusko ja teknologisen haltuunoton ele, maailmankaikkeuden valloituksen, liikkeen ja rajattomuuden "maskuliiniset" teemat ovat hedelmällisessä riitasoinnussa aistillisen ja sulkeutuneen "feminiinin" sisätilan kanssa. Myös Aarnion tuoleissa intiimi naiseus on kytketty (maailmoja)syleilevään tilallisuuteen. Futuristisen designin takana häämöttää alan varhainen klassikko, Eero (Elielinpoika) Saarisen tuoli vuodelta 1948, nimeltään mitäpä muuta kuin Kohtu.

Muoviunelma naisesta

Salvador Dali muotoili vuonna 1936 Mae Westin kutsuvat huulet sensuelliksi sohvaksi. Westin huulilla loikoilevan voi kuvitella nähneen suloisia surrealistisia unia - tai tilittävän niitä psykoterapeutille New Yorkissa, jossa Dalin työt herättivät aikoinaan skandaalinmakuista huomiota. Millaisia unia mahtoivatkaan nähdä Pastilleissa ja Futuroissa loikoilevat suomalaiset runsaat 30 vuotta myöhemmin? Suloisia, mutta epäilemättä myös levottomia. On jotenkin oireellista, että näiden pop-futurismin suomalaisklassikkojen muodot muistuttavat kuuluisinta aikalaistaan: e-pilleriä. 1960-luvun lopun svengaava seksuaalinen ilmasto oli kuin luotu pop-futurismin lavasteeksi, tai päinvastoin. Ajankohtaisen pillerin kulttuurinen vaikutus oli kuitenkin moninainen: se oli (naisten) sukupuolisuutta vapauttava, mutta samalla sukupuolijärjestelmän (miehisiä) hierarkioita järkyttävä. Jos naiset uhkasivat e-pillerin myötä "miehistyä" ja "naisellinen mystiikka" kadota makuuhuoneista – niin kuin miesten huolta kuvailtiin aikoinaan Eeva-lehdessä - Futurossa, Pastillissa ja Pallotuolissa poseeraavat aikalaisnaiset tuntuvat palaavan sievästi naisellisen mystiikan ruotuun.

Suomalainen pop-futurismi jäi aikanaan lyhytikäiseksi ilmiöksi. Lopullisen kuoliniskun löi energiakriisin aiheuttama lama 1970-luvun puolivälissä, jolloin huomattiin hilpeiden muovituotteiden vähemmän hilpeät valmistuskustannukset ja epäekologisuus. Samalla turvaton ilmapiiri toi pintaan turvallisempien arvojen kaipuun. Kuten nimimerkki Porina kirjoitti jo vuonna 1966 Kaunis Koti -lehdessä:

"Avaruusaika on koittanut, mutta siitä huolimatta pieni ihminen tuntee ennen kaikkea tarvetta tehdä olonsa viihtyisäksi ja inhimilliseksi.... Tällä atomikaudella näyttää yhä vain siltä, että koti on hitaimmin muuntumisen alainen. Se on pienen ihmisen turvapaikka..."

Harri Kalha
FT, dosentti

Lähteet:
Artikkeli liittyy kirjoittajan tekemään tutkimukseen, jonka Desura Books julkaisee Futurotaloa käsittelevässä kirjassa vuoden 2002 kuluessa.
Jean Baudrillard, The Consumer Society. Myths and Structures [alkuper. La Société de consommation, 1970], Sage Publications, Lontoo 1998.
Luce Irigaray, An Ethics of Sexual Difference [alkuper. Ethique de la différence sexuelle, 1984], käänt. C. Burke ja G. C. Gill, Cornell University Press, Ithaca, New York 1993.
Mika Taanila & Marko Home, Futuro, dokumenttielokuva.
Andy Warhol (& Pat Hackett), POPism: The Warhol ´60s, Harcourt Brace & Company, San Diego & New York 1980.