Nykytaiteen spiraalissa – Tuula Karjalaisen haastattelu

Kiasman johtajan Tuula Karjalaisen haastattelu Popcornia ja politiikkaa -kokoelmanäyttelyn kynnyksellä.

Miten näet populaarikulttuurin ja nykytaiteen välisen suhteen?

Tällä hetkellä on hankala määritellä populaarikulttuuria: se mikä on populaarikulttuuria tänään voi olla korkeakulttuurin ylimmällä portaalla parin sadan vuoden kuluttua kuten esimerkiksi William Blaken teokset, jotka oli aikoinaan tarkoitettu käyttökuvastoksi. Nykytaiteessa on paljon tällaisia esimerkkejä. Toisaalta on taiteilijoita, jotka selvästi ammentavat teoksiinsa vaikutteita populaarikulttuurista kuten Markus Heikkerö ja Olli Lyytikäinen Aku Ankoillaan tai meidän loistava mediataiteemme, joka käyttää populaari-filmejä ja sarjaelokuvia ja uusiokäyttää ns. roskaakin.

Mikä mielestäsi on tällä hetkellä uutta taiteessa vai voiko sellaista enää olla?

Tietenkin kysymyksen voi esittää, kaikkihan on uutta eikä mikään toistu, ja toisaalta mikään ei ole uutta. Mutta se ei ole kovin tärkeää. Jos nyt ajatellaan uutuutta, niin minulla on sellainen käsitys elämästä, että se ei ole linja vaan spiraali. Eli jossain suhteessa asiat voivat näyttää samoilta, vaikka olisimme jo kulkeneet viisi tai kuusi kierrosta spiraalissa, mutta sattuneet tiettyyn kohtaan kolmiulotteisessa avaruuskuvassa. Mielestäni olemme tällä hetkellä jotenkin samassa kohdassa kuin 1960-luvun lopussa, mutta liikkuneet monta kilometriä avaruutta ylöspäin – tai alaspäin!

Nykytaidetta voidaan tarkastella ja esittää hyvin eri tavoin. Minkälaisia keinoja pidät hyväksyttävinä nykytaiteen popularisoimiseksi?

En tiedä, onko kysymyksessä popularisointi sinänsä, mutta katsojan ja taiteen välistä kohtaamista voi helpottaa. Sitä voidaan rikastuttaa ja antaa yleisölle keinoja taiteen lähestymiseen. Katsoja voi käyttää niitä tai olla käyttämättä – se on hänen valinnassaan. Mielestäni mahdollisuuksia pitää antaa. Se ei ole niinkään popularisointia kuin tiedon antamista. Uskon vakaasti siihen, mitä Moderna Museetin uusi johtaja Lars Nittve sanoi Suomessa ollessaan: ”the more you know, the more you see”. Se mikä kohtaa silmämme on yksi taso. Ja tunneajattelumme, tieto ja aika, mystinen kokonaisuus, on toinen. Tiedämme tiettyjä havaitsemisen skemaattisia rakenteita, sitä miten havainnot ripustautuvat aivoihimme ja havaintokenttään. Sitä voidaan lähestyä antamalla tietyn tyyppistä tietoa taiteesta, mahdollisuuksia päästä sen lähteille. Ja yleensähän ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita. He haluavat päästä siihen virtaan mukaan.

Popcornia ja politiikkaa -näyttely kuljettaa katsojaa 60-luvulta nykypäivään erilaisten väljien teemojen alla, joita ovat mm. seksuaalinen vapautuminen, urbaani kuvasto, pop ja sen eri variaatiot amerikkalai-sesta suomalaiseen. Mitä ajatuksia tai piirteitä näet siirtyneen 60-luvun poptaiteesta tällä hetkellä tehtävään ja esitettävään taiteeseen?

Kyllä koko politiikkakäsitys on muuttunut 1960-luvusta. Se oli vuosikymmen, jolloin hirveän paljon asioita tuli taiteeseen – niin kuin tuli 50-luvullakin. Mutta 60-luvun poptaide oli ensimmäistä kertaa kantaaottavaa. Tätä ennen taiteessa oli lähinnä kuvia kannanotoista, mutta nyt teokset itsessään olivat kannanottoja – oli lippuja ja sikoja, joita seurasivat suuret oikeudenkäynnit. Se oli aikamoinen taidekäsityksen muutos. Ilman tätä taide olisi ihan erinäköistä tänään. Taiteen funktio muuttui, voisi sanoa että aikaisempi vuosikymmen ja abstrakti taide toivat suuren muutoksen, mutta silti taideteoksessa säilyi hyvin voimakkaasti esteettisen esineen olemus. Poptaiteessa ei niinkään pyritty esteettisen esineen tekemiseen vaan ihan johonkin muuhun. Aktiivisuus, elämä ja kantaaottavuus olivat primäärisiä ja muut sekundäärisiä ja se oli ihan jotain uutta! Tämä aktiivisen ja kantaaottavan taiteen juonne on jatkunut.

On mielenkiintoista tarkastella esim. naiskuvan muutosta: millainen se oli 60-luvulla, jolloin tekijöistä melkein 98% oli miehiä. He kuvasivat naisia hyvin radikaalilla tavalla. 60-lukua on usein pidetty seksuaalisen vapautumisen vuosina, mutta nyt tarkasteltuna – ainakin naisnäkökulmasta – voi tätä epäillä todella. Ehkä se oli sitä vain miehen kannalta?? 1980-luvulla alkoivat naiset katsoa naisen kuvaa itse. Naiset katsovat miehen kuvaa, ja miehet katsovat miehen kuvaa hyvin eri tavalla. Tapa katsoa ja samalla käsitys yhteiskunnasta on muuttunut täysin. Mutta se on kuitenkin siinä spiraalin kohdalla: mikään ei ole samaa kuin ennen ja kaikki on kuitenkin samaa!

Poptaide oli Amerikassa usein pinnan kulttuuria ja kevyttä eikä sillä välttämättä tarvinnut olla sisältöä. Eurooppalainen taide on raskas sisällöistä ja olemisen mielestä ja teoksilla näyttää olevan jokin tarkoitus. Miten näet tämän seikan?

Onhan sitä Yhdysvalloissakin ollut kantaaottavaa taidetta. Se on se sydän siinä jutussa, josta muu säteilee ulos. 60- ja 70-lukujen pop-versiossa oli myös melko terävä älyllinen kriittisyys ja iloisuus mukana. Se vähän lannistui 70-luvun puoluepoliittisessa harharetkessä, joka Suomen taide-elämässä tapahtui. Mutta se on historiaa. Pop-aika ja 70-luku ovat rikasta aikaa historiassamme, jopa rikkaampaa kuin mitä pystymme kuvittelemaan ja mitä vielä tiedämme.

Jos voisit kulkea ajassa taaksepäin ja viedä tämän hetken taiteesta jotain – ideoita, ajatuksia tai teoksen – 60-luvulle – mitä se voisi olla?

Jos saisin viedä 60-luvulle jotain, niin ottaisin ehdottomasti mediataiteen. Sitä kohti taide oli pyrkimässä eivätkä ihmiset varmasti uskoneet sitä, mikä tänään on totta! Haluaisin näyttää mediainstallaatioita ja tietokonetaidetta, joka silloin oli iduillaan. Nehän ovat aivan hurmaavia ne idut! Mutta tämä valtava räjähdys ja mieletön tekniikka ja nämä uskomattomat jutut. Sen veisin!

Mitkä teokset Popcornia ja politiikkaa -näyttelyssä herättävät sinussa erityisiä intohimoja ja miksi?

On hirveän vaikea sanoa mitkä teokset erityisesti. Suomalaisista sanoisin Harro Koskisen työt: Sikaperheen tai Sikamessiaan. Suomalaisessa taide-elämässä se kohtelu, jonka Koskinen sai osakseen on ainutlaatuisen kauheaa. Hän on sikälikin ainutlaatuinen taiteilija, ettei edes presidentti armahtanut häntä. Hannu Salama armahdettiin jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä, mutta Koskista ei koskaan. Ne teokset ovat symboleja sille ajalle, voittamattomia Suomessa. Tuntuu ettei vieläkään ole oikein tajuttu, miten tärkeistä töistä on kysymys. Toki siellä on paljon muitakin!

Kun tässä nyt puhuttiin taiteen vastaanottamisesta ja taiteen popularisoimisesta, niin siihen liittyen voisin valita tuon Maurizio Nannuccin teoksen More Than Meets the Eye. Se on neonvalotyö ja käsitetaiteellinen teos. Lause kuvastaa hyvin sitä, mikä on ihmisen ja taiteen kohtaaminen eli kyse on paljon enemmästä kuin vain ohimenevästä visiosta. Se palauttaa ajatuksen ihmisen ja taiteen, näkemisen ja taiteen, ymmärtämisen ja taiteen, käsittämisen ja taiteen alkujuurille. Se on loputon dilemma eli more than meets the eye!

Leevi Haapala
Kuvataiteen keskusarkiston tutkija Leevi Haapala on Popcornia ja politiikkaa -näyttelyn taiteellisen työryhmän jäsen