Kalervo Palsa - Maa on syntinen taulu

”Kittilän Kotka, suuri nerovoimataiteilija Kalervo Palsa, Kivitie 14. B., 991OO Kittilä, Finland”
Taiteilija Kyösti Kaukosen Palsalle Ruotsista lähettämänsä kirjeen osoite, joka oli Palsan eläessä hänen kotinsa ovella.

”Minä kuvaan ihmisen suuruutta, hänen rajattomia mahdollisuuksiaan, mutta yleensä kuvaan sitä, kuinka hän väärinkäyttää suuruuttaan.” - K. Palsa

Kalervo Palsa sanoi keskellä tuiminta luomiskauttaan asuessaan luonani Helsingissä 197O -luvun alussa: ”Haluan olla Euroopan synkin maalari.” Palsan maalauksissa vyöryy katsojan silmiin todellisuus, joka on ahdistava, mutta samalla mustan humoristinen. Maalauksen Vapautuminen (1978) omaan jättiläispenikseensä hirttäytyvä ja samalla levitoiva hahmo kuvaa hyvin Palsan maailmankuvaa. Maalaus on äärimmäisen iskevä ja kuvaa taiteilijan subjektia sirkustemppuilijana, joka haluaa hätkähdyttää yleisönsä tällä runkkausitsemurhailullaan. Köysifakiirin esitystilan seinämälle on maalattu maalaus, jossa kotka lentää yli Lapin maiseman. Kuva on makaaberi vitsi, mutta samalla kouristunut kysymysmerkki vapauden paradoksista: selviääkö tämä houdini silmukkaorgasmin ja kuoleman syleilystä. Ja mihin hän selviää? Vai onko se symboli yksinäisen egon ylipaisuneen elinvoiman kohottavasta hurmiosta ja samalla itsetuhoavasta voimasta?

Kuolema ja seksuaalisuus, viina ja väkivalta ovat Palsan ’fantastisen realismin’ keskeisimmät teemat. Palsan hyvän ystävän Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu sopii hyvin Palsankin kuvaston otsikoksi. Lapin maiseman huikaisevan kauneuden kuvaajan, Kittilän aurinkomaalarin Reidar Särestöniemen kaamoksen värit ovat Palsan teoksissa murtuneet synninkarvaisiksi. Kuu on peittänyt auringon, ja ihmiset ovat toisilleen ihmissusia.

Tutustuin Palsaan Turun Nuorten taidetapahtumassa 197O. Olimme menestyneet sarjakuvillamme undergroundkisassa. Palsa tuli sitten opiskelemaan Helsinkiin ja asui luonani Kristianinkadulla. Oli melkoinen shokki, kun Kalle levitteli teoksiaan huoneistoon. Luurangot tanssivat, nussivat, jopa itse elämän ja anteliaisuuden ilon symboli joulupukki saapui kirves kädessä luurankomiehenä porvariskotiin. Tenttumiehet joivat kuvasta toiseen raivoisasti itseään kuoliaaksi. Juoppohulluutta, deliriumiaa ja itsemurhaa eri muodoissaan ja etenkin hirttämällä. Ihmispaljouksia, jotka rääkkäsivät ja tappoivat toisiaan mitä tylyimmissä miljöissä. Alastomia naisia jäätyneenä hangella. Perseensilmiä eri variaatioissa; yhdellä oli monokkeli, Kulttuurisilmä, toisesta vuosi verta. Omiakuvia mitä uhoavimmissa tai itsesurkuttelevimmissa asennoissa tai sitten avoimesti runkkaamassa kulli sojottaen kohden katsojaa. Ja kulleja joka tyyliin; realistisia körmykulleja, surrealistisia sormikulleja, pop-kulleja, ekspressionistisia kulleja, joilla oli piikkilankaköynnös. Sen nimi oli Seppelöity Friedrich Nietzsche (1972). Akvarelleja, piirroksia, kollaaseja, öljyvärimaalauksia ja kaiken huippuna iso pino sinisiä vihkoja; nekrofiilinen sarjakuvaromaani Eläkeläinen muistelee.

Opiskelin psykologiaa Helsingin yliopistossa ja Palsa opetti minulle syvyyspsykologiaa maalatessaan ja piirtäessään jatkuvasti. Kerran hän oli maalannut hätkähdyttävän kuvan, missä homopari paskansi toistensa suihin matissetyyliin maalatulla sohvalla. ”Mitähän Matisse tästä sanoisi”, totesi Kalle nauraen omituista krhym-krhym-krhym -nauruaan lisäten viittauksen Henri Matissen sanoihin maalauksesta, jonka ”tulee olla kuin lepotuoli”.

Getsemanen Kuolija

Tutustuin hyvin nerokkaaseen ihmiseen, jolla oli erikoisen herkistynyt moraalinen maailma. Jo tuolloin hiukan yli 2O-vuotiaana hän oli tehnyt päätuotantonsa Kittilän pienessä lautavajassaan kotitontillaan. Sen ovella lukee yhä haalistuneena Getsemane. Raamatullinen äärimmäiseen yksinäisyyteen ja kärsimykseen viittaava paikka oli hänen yksinäisen romanttisen sissiliikkeensä päämaja, missä tuskat muuntuivat taiteeksi vulgäärillä voimalla. Hänen ainut yleisönsä tuohon aikaan oli ’rautaremmi’, paikalliset juopot, ne ainoat luotettavat sivulliset. Tuossa yksinäisessä ja rutiköyhässä Getsemanessa hänen taiteensa syntyi ja Getsemanessa hän myös itse kuoli vuonna 1987 vahingossa keuhkokuumeeseen.

Vaikka Palsa oli nihilisti ja näki kuoleman ainoana mahdollisuutena, oli hänessä luovan ihmisen ääretön positiivisuus. Kaikessa hornamaisessa hohotuksessaan Palsan tuotanto on näyttö hillittömän pursuilevasta elinvoimasta. Palsa oli bahtinilainen karnevalisti, joka nauroi kaikilla reijillään kaikille maailman vallantavoittelijoille ja myös itselleen. Hänen kullervomainen kostonsa suuntautui kaikkia luovuutta ja elämää latistavaa porvarillisuutta kohtaan. Poliittisesti hän oli saapasjalkastalinisti, mutta maalasi Leninillekin munat. Kuolema olikin itse asiassa se todellinen vallankumouksellinen, kapinallinen, joka puhdistaa pahasta ja edistää elämää. Eräässä hurjistuneessa työssä kuolema saapuu tukkijätkänä kunnantalolle viikate vonkuen.

Oli selvää, etteivät kunnon ihmiset voineet kovin innostua Palsan taiteesta. Hän kääntyi jatkuvasti Jumalattoman maailman masentavuudesta kulttuurinerojen puoleen samaistuen August Strindbergiin, jonka reinkarnaatio hän uskoi olevansa. Axel Sandemosen Janten laki oli hänen 1O käskyään. Jatkuvasti hän vertasi itseään maalarisuuruuksiin kuten Vilho Lampeen, Otto Dixiin tai Vincent v. Goghiin. ”Minäkin haluan työlläni saarnata kuten van Gogh, poistaa epäkohtia, repiä maailmasta vihan ja pahuuden, niin että rakkaus jää jäljelle”, hän kirjoitti päiväkirjaansa 8.2.1967.

Kuvotusta kuvatusten

Muuta seksuaalista kohdetta en havainnut tässä seksihirviöitä maalaavassa ujossa Lapin miehessä kuin huoneen pulleita muotoja omaavan lämpöpatterin! Kun hän tuli Getsemanen kylmyydestä elämänsä ensi kerran keskuslämmitteiseen huoneistoon, istui hän useasti kädet patterin sisällä. ”Ne ovat kuin naisen rinnat, jotka parantavat kohmettuneet käteni,” hän sanoi ja maalasi surrealistisen sarjan tästä ensilämpörakkaussuhteestaan. Patteri tulessa. Patteri jäässä. Patterin kanssa ulkona. Hän eli kuin intellekti munkki, söi vähän eikä ryypännyt juuri lainkaan. Hän humaltui painajaismaisista unistaan, joita hän siirsi sarjakuvien muotoon uskomattomalla ahkeruudella. Kun hän maalasi Rene Magritten tyylisiä mestariteoksiaan, joissa hän istuu tai hiihtää huoneistossa, missä sataa sisällä lunta ja ulkona on kesä, piirsi hän sarjakuvaa, jossa huoneiston vuokraaja antaa hänelle sukset ja asumisesta tuleekin hiihtoretki, joka päätyy Jäämerelle, missä on Toivon haaksirikko.

Koko ajan hän tutki taidehistoriaa ja inspiroitui yhdistelemään vaikutteita omiin hallusinaatioihinsa, joilla kuitenkin oli aina jokin konkreettinen havainto maailmasta. Hieronymus Boschin tyylistä syntyi kuplarakastavaisten taivaita tai Kittilän yöelämän helvettejä. Francisco Goya potkaisi hänet liikkeelle maalaamaan kadun rakenteellista väkivaltaa. Edvard Munch sai hänet hiomaan himon viikatetta. Yhtä hyvin hän saattoi ottaa vaikutteita ylä- kuin alakulttuureista, filmeistä, sarjakuvista, mainoksista tai mielisairaitten ja outsidereitten taidehistoriasta, jonka hän hyvin tunsi. Sarjakuvassa Tex Willer Saga tämä Villin lännen pistolero puhdistaa Skullstonen-kaupungin saastasta ja löytää sieltä Milon Venuksen. Vierellä Kit Carson sanoo: ”Kaikenlaista kitshiä”.

Hän siirsi jokaisen mielenliikahduksensa ja muistumansa paperille ja merkitsi niihin nimensä ja kellon ajan ”tulevia tutkijoita varten”. Kallen hiljainen työskentely oli niin intensiivistä ja hiljaisuus kammottavaa, että välillä täytyi käydä katsomassa hänen huoneessaan, ettei hän ollut jo tehnyt sitä itsemurhaa, josta koko ajan haaveili. Mutta huomasin, että kuolema oli tämän filosofin ’pääkallo pöydällä’, inspiraattori ja muusa, jonka tyhjien silmien lävitse maailma näyttäytyi totuudellisempana. Pornografia oli hänelle yksi kuoleman muodoista ja poliittinen tutkimusväline. ”Tulevaisuudessa miss Suomi mainostaa suklaata, joka onkin hänen omaa paskaansa. Kasvot vääristyvät inhosta. Sitten kaikki ryntäävät ostamaan tuota Miss Suklaata.” Palsan vitsaileva ennustus nykyisestä yhä pervommaksi käyvästä mainonnasta!

”Kuvottaako?”, kysyi Kalle aina maalauksistaan. No kyllähän ne kuvottivat silloin. Nyt kaiken kovaksikeitetyn kauhutaiteen jälkeen Palsan maalaukset huvittavat. Ne tuntuvat Hugo Simberg -satumaisilta. Vaikka teoksen Itsesiitos (1980 ja 1987) suolirunkkari saattaa äkkiseltään järkyttää tai nykyään tuhoutuneen Palsan Kittilän ateljeen puuhyyskänreijästä nouseva, Archimboldolle omistettu Paskamies (1972) oksettaa, ovat niiden sointuisat värit herkulliset.

Suomalainen purskahtelija

8O-luvun alussa pornolehti Ratto oli ainut, joka teki jutun Palsan maalauksista. Kalle oli tuohtunut. ”Mie olen suuri sartrelainen eksistentialisti, joka pithäisi esitellä Suomen Kuvalehdessä”. Filosofi Tere Vadén teki 9O-luvulla merkittävän tutkimuksen Arktinen hekkuma (Ateena kust.) suomalaisuuden katoamisesta, missä hän käytti Kalervo Palsan tuotantoa esimerkkinä siitä purskahtelusta, joka on ainut jäänne siitä alkuperäisestä omaperäisestä ajattelusta, minkä eurooppalainen uskonto ja filosofia ovat historian kulussa poispyyhkineet Suomen kansasta. Nyt EU:n aikana tämä keskusrikos tulee jatkumaan kaikella voimallaan niin politiikassa kuin julkitaiteissa.

Varmasti Kalle olisi pitänyt Vadénin ajatuksista, sillä hän juuri kuvasi tietoisesti tätä pohjoisen periferian mykkää alkuperäismylvintää, oksennuksenseksistä loveen langentaa, ähellystä ja kiroilua, mikä samalla näyttää tämän ulkoatuotetun sivilisaation aiheuttaman vamman. Hän maalasikin kuolemattoman Kalervo-Kullervon roikkumaan hirrestä tammessa, jonka kylkeen tämä kaikkea uhmaava antisankari kirjoittaa kyrvällään fasistiführerin sanat: ”Maailma on voimakkaiden kiertopalkinto”.

Palsa oli varmaankin myös feministi. Onko kukaan esittänyt näin perusteellisesti miehen sairautta?

Erkki Pirtola
Kirjoittaja on taiteilija, toimittaja ja Kalervo Palsan ystävä

Kalervo Palsa - Toinen tuleminen 14.9.2002- 12.1.2003