URB 02 - Sananvapauden lapset

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi – nyt on katu, rytmi ja painava sana. URB 02 esittelee kaksi teksti-yhteiskunnan tuoreinta ilmiötä: rap-lyriikan ja esittävän runouden.

Me olemme tekstien ympäröimiä. Meihin vaikutetaan kielellä. Englannin kieli uhkaa suomen kieltä. Nykynuoriso ei enää lue mitään. Me elämme tekstiviestiyhteiskunnassa. Paljon on lausuttu nyky-yhteiskunnasta.

Maailma on kieltämättä muuttunut. Paksut romaanit eivät ole kannattava sijoitus kustantajille: lukijat haluavat tiivistettyä tekstiä pokkarikansissa. Ihmiset lähestyvät toisiaan flirttailemalla tekstiviesteillä ja kun tilanne kärjistyy ilmoitetaan tuleva avioero sähköpostiviestillä kesken työpäivän. Lyhytjännitteistä!, huudahtaa vanha kansa tällaiseen menoon. Turha keuhkoaminen sikseen, perinteet eivät ole hävinneet minnekään ja itse teksti voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Kielentutkijat kertovat toinen toistaan parempia tutkimustuloksia siitä, ettei kieli köyhdy vaan se on entistä moninaisempi ja rikkaampi. Ihmiset vaihtelevat sujuvasti eri tekstilajien välillä, työraporteista flirttaileviin sähköposteihin ja kaveriporukalle suunnattuihin tekstiviesteihin. Puhuttu teksti taas varioi murteesta rajattuun business-kieleen. Se, mistä ollaan huolissaan on kielen puhtaus, mutta kannattaako sellaista ajatella tämän hetken globaalissa yhteiskunnassa? Ei ainakaan nuoren sukupolven mielestä.

Omasta takaa, mun ilmaisu on vakaa, tyyli sovittu tai vapaa, muttei wäkki todellakaan. Sanasta sanaan, mun riimit muistiin kirjoittakaa, koska tulevaisuudessakaan, ei meitä voita kukaan. Sen teille lupaan, et mun sanat ei mee hukkaan, tyylit puhkee kukkaan, eikä matkaani tuu mutkaa. Mitään muuta ei oo Suomen skene näin kauaa odottanutkaan, kun me päästään vauhtiin, ei pysäytä hätäjarrutkaan! Näin riimittelee hiphop-yhtye Fintelligens kappaleessaan Voittamaton. Kovaan itseluottamukseen on löydettävissä selitys: hiphop-kulttuuri on yksi aikakautemme merkittävimmistä taiteen vaikuttajista. Jotkut jopa väittävät, että graffitit ovat ainoita merkittäviä taiteen ilmiöitä sataan vuoteen. Siitä saattaa olla moni eri mieltä, mutta hiphop korostaa ennen kaikkea omaa innovatiivisuuttaan ja sitä, että sen avulla voi jäsentää ympäröivää maailmaa yhä paremmin. Hiphop-musiikissa teksti on yhtä tärkeä kuin rytmikin. Mutta miksi rap-lyriikka olisi ylitse muiden musiikinlajien sanoitusten?

Asiaa – asiaan! Rap-muusikot ovat tämän päivän sanansaattajia. Retoriikka on hallussa ja riimittely kilpailee välillä lähes samalla viivalla itse Lönnrotin kanssa. Nämä tekstimaestrot eivät kuluta eduskunnan käytäviä, vaan kehuskelevat olevansa katujen kasvatteja. Suomi-hiphopilla on monet kasvot, kuten esimerkiksi Fintelligens, Paleface, MC Avain ja Kapteeni Ä-ni, mutta myös tekstit ovat saaneet muotonsa. Rap-lyriikka on tullut jäädäkseen.

Yksi syy rap-lyriikan kiinnostavuuteen ja tietynlaiseen ylivertaisuuteen suhteessa esimerkiksi rock-lyriikkaan on se, että tekijät ajattelevat tekstien ilmaisevan koko hiphop-kulttuurin sanomaa. MC:t ovat vastuussa sanoistaan omalle kulttuurilleen ja itsekritiikki voi olla kovaakin. Esimerkiksi Karri Miettinen aka Paleface on todennut, että olisi korkea aika ruveta vaatimaan tasoa myös sisällöltä, ettei “vallankumouksen” tarvitse tulevaisuudessa hävetä lapsiaan. Musiikin tekemisen lomassa Paleface taistelee sitkeästi hiphopin sisäistä ryhdittömyyttä ja selkärangattomuutta vastaan.

Hiphop on monelle kuin uskonto. Riimittely kuulostaa toisinaan saarnaamiselta ja sanoituksien painotukset tuovat välillä enemmän mieleen Agit Propin kuin Ultra Bra konsanaan. Sana painaa, mutta sitä kannetaan selkä suorassa. Ja mikä tärkeintä, jokainen teksti on itsenäinen taideteoksensa.

Runon uudet vaatteet

Runous ei ole koskaan ollut yksinkertainen ilmiö, eikä sen merkitystä minkä tahansa luovuuden inspiraationlähteenä voi vähätellä. Runous luo kuitenkin nahkaansa yhä uudelleen.

Runon esittäminen (performance poetry) on uusi runouden muoto, joka on oireillut osaltaan myös Suomessa. Runous on saanut täälläkin rinnakkaisilmiökseen katurunouden ja sille edustajansa, Turun runoliikkeen, Meteli-klubin ja lukuisat runokiertueet. Hivenen edellä ollaan kuitenkin Iso-Britanniassa. Modern Love -kiertue on siitä hyvä esimerkki.

Englantilaisen kirjallisuuden promoottoriksikin kutsuttavan Renaissance Onen järjestämä Modern Love esitteli ryhmän nykyrunoilijoita, jotka saivat nimekseen “modernin rakkausarmeijan”. Monikulttuurinen ja kulttuurin rajoja rikkova ryhmä kiersi viime vuoden lokakuussa ympäri Brittein saarten kouluja, vankiloita, klubeja, yliopistoja ja kirjallisuuspiirejä. Aiheena oli urbaani rakkaus ja esittämistapana runous, mutta ei pelkästään. Runoilijat yhdistelevät esityksiinsä muun muassa musiikkia, performanssia ja kuvataidetta. Näitä sanallisia edelläkävijöitä esiintyy myös URB 02 -festivaalilla.

Esittävät runoilijat ovat kuitenkin ennen kaikkea runoilijoita, ja raja näiden kahden välillä on hiuksenhieno. Esimerkiksi Suomessakin Helsingin juhlaviikkojen Elävien runoilijoiden illassa esiintynyt amerikkalaisrunoilija Hal Sirowitz heiluu reilusti esittävän ja tavallisen runouden välimaastossa. Ehkä olennaisinta onkin runon saapuminen sille uusiin ympäristöihin. Termi performance poet on lähtenyt liikkeelle Yhdysvaltojen slam-kulttuurista ja siirtynyt siitä muun muassa 90-luvulla samalle lavalle rock-yhtye Nirvanan kanssa. Se siis tarkoittaa runoilijaa, joka esittää tekstinsä ja esiintyy “katu-uskottavassa” ympäristössä kuten baarissa, kahvilassa tai muusikkojen lavalla.

Hetkinen! Runon esittäminen tuntuu äkki-seltään käänteiseltä ilmiöltä rap-lyriikalle. Onko samalla tekstillä kaksi peilikuvaa? Vai kenties monta? Ota itse selvää kun URB 02 levittää sanaa kadulle.

“Hiphop on meille kuin uskonto”

“Mä olen Ninde, niin kaikki mua kutsuvat, ja me kaikki ollaan 19-vuotiaita. Me ollaan tanssittu jo useita vuosia. Ei kenenkään siiven alla, vaan siksi että me osataan ja halutaan.”

Missä on kamera? Hiphop-tytöt Ninde, Jasmine ja Lisa esiintyvät kuin olisivat MTV:n haastattelussa. Olemme Suomessa, mutta kädet heiluvat ja amerikanenglanti roiskuu ympäriinsä villisti.

“Mä olen tanssinut siitä lähtien kun olen oppinut kävelemään. Ei ole mitään muuta muotoa liikkua kuin tanssiminen”, vastaa Ninde ja muut lopettavat lauseen yhteen ääneen.
Hiphopia on pidetty pelkkänä poikien juttuna, josta kertoo pelkkä termikin b-boying. Tämä räiskyvä kolmikko todistaa jälleen, että kyllä tytöt siinä missä pojatkin. Sukupuolinäkökulma ei kuitenkaan miellytä heitä.

“Me pidetään itseämme tanssijoina, ei tyttöinä, jotka tanssivat”, painottaa Jasmine. Hiphop ja tanssiminen täyttävät tilan. Ensimmäisestä sekunnista lähtien oli selvää, että tämä ei ole mikään satunnaisesti valittu harrastus. Ninde, Lisa ja Jasmine tanssivat ennen kaikkea siksi, että se on kivaa. He kiertävät klubeja Suomessa, tapaavat kavereita ja matkustavat ympäri maailmaa, jossa he poimivat koko ajan uusia asioita ja tapaavat lisää ihmisiä. Tärkeimmältä tuntuu kuitenkin itse hiphop, mutta mitä kaikkea se edustaa?

“Ei se edusta mulle mitään. Mä edustan sitä, se on mussa sisällä, ja se on miten mä olen aina elänyt”, painottaa Ninde ja Lisa jatkaa “Se on aika paljon niin kuin uskonto. Se tulee osaksi sinua ja sen kautta voi ilmaista mitä tuntee.”

Nämä tytöt ovat syntyneet rytmi ja liike sisällään. Staramainen räkätys säestää kiihkeätä keskustelua ja tytöt kommentoivat toistensa lausuntoja hiphop-kulttuurille ominaisilla man-huudoilla. Sukupuolella ei tosiaan ole merkitystä ja itsetunto on luja kuin katukivetys.

Jokaisella on omat projektinsa niin musiikin kuin tanssinkin saralla, mutta tällä hetkellä yhdessä tanssiminen on myös kova juttu. “Me olemme toistemme inspiraationlähteinä. Koko juttu on kiinni meidän yhteisestä ystävyydestä.”

Tähtihaastattelun tunnelma ei ota laantuakseen. On parempi lähteä leikkiin mukaan.

Mikä teissä on sitten se juttu? “The Spirit (fiilis)”, vastaa Ninde. “The love (rakkaus)”, jatkaa Lisa.

Entä mitä te sitten haluatte sanoa? “Be free (olkaa vapaita). World piece (maailman-rauhaa)”, tulee kuin yhdestä suusta.

Cut! Poikki! Säästetään loput itse tanssille.

Heidi Kalmari