Porno-Kallen kuvat

Otsikko viittaa Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee -sarjakuvaan. Siinä Palsa nimeää itsensä kyseisen sarjakuvan tekijäksi lukuisilla viittauksilla seksuaalisuuteen. Samalla Porno-Kalle johdattaa meidät enemmän ja vähemmän aasinsiltamaisesti kysymykseen Palsan teosten seksuaalisuuksista. Nuori Palsa tunsi häpeää porno-sarjakuvistaan ja poltti niitä säännöllisesti. Samoin päiväkirjamerkinnöistä paistaa ahdistus masturbaatiosta. Myöhemmin Palsa tuntuu unohtavan aiemman häpeänsä. Masturboivista omakuvista tulee suorastaan sarjallisia, ja seksi on toistuva aihe, johon taiteilija palaa uudelleen ja uudelleen. Tällöin päiväkirjamerkinnöistä löytyy pohdintoja siitä, että taiteilija kokee äärimmäisen välttämättömäksi maalata julkisuudessa pornoksi leimattuja teoksiaan. Mitä oikein tapahtui?

Salatun kuvaaja

Palsan teokset ovat minulle dokumentti siitä, miltä piilotajunnassa voisi näyttää. Ne puhuvat seksuaalisuuden pakkomielteistä, toistopakoista tai fetisseistä. Niiden kirkkaus on juuri sellaista, minkä ihminen voi kokea unissaan. Unessa elämän tarkoitus selvisi, mutta aamulla muistiinpanot ovat käsittämätöntä siansaksaa. Palsan kuvasto on selkeää, mutta lopullinen merkitys jää avoimeksi.

Kun ajattelemme Michel Foucault’n huomiota siitä, miten tärkeäksi modernissa seksuaalikäsityksessä nousee kysymys henkilön ”todellisesta” seksuaalisuudesta, ymmärrämme ehkä paremmin Palsan merkityksen. Palsa käsittelee teoksissaan nekrofiliaa, masturbaatiota, miesten välistä seksiä, selibaattia ja kaikkea muuta mahdollista. Oikeastaan Palsa vaikuttaisi kuvittavan seksuaalisten perversioiden kuvakirjaa. Hän ei kuitenkaan patologisoi näitä seksuaalisuuksia, vaan hän luo niistä uudenlaisen inhimillisen tragikomedian, jossa hirtehishuumori tulee koko ajan kuvaan mukaan. Eikä hän millään tunnu kertovan lopullista totuutta siitä, mitä seksuaalisuuden pitäisi olla. Pikemminkin hän esittelee aina uuden ja uuden variaation lisää, jotta katsojalle tulisi kuumottavampi olo. Miten suhtautua tuollaiseen!? Tai mitä minä hyväksyn? ”

"Luonnollisuutta" vastaan

Beat-kirjailija William S. Burroughsin teos Alaston lounas oli Palsalle tärkeä lukukokemus. Burroughsin asema homokirjallisuudessa on ollut kiistanalainen. Välillä häntä syytettiin siitä, että hänen hallusinaationomaisista teoksistaan ei ollut löydettävissä positiivisia homoseksuaalisia henkilöhahmoja. Nyttemmin hänen vimmainen tyylinsä ja teoksiensa rikkonainen rakenne tuntuu suorastaan enteilevän 1990-luvun alun militantteja homoliikkeitä. Ei mitään anteeksipyytelyjä, vaan minä olen mikä olen, revi siitä. Burroughs tuntuu todella juhlivan anaaliyhdynnällä eikä pyytelevän sitä anteeksi niin kuin 1800-luvun eräät homoseksuaalisuuden puolestapuhujat, joille keskinäinen masturbointi oli miesten välisen seksin kunniallistaja. Anaaliyhdynnän ”luonnottomuus” nousee Burroughsin teoksissa kapinalliseen kunniaan. Palsan kuvastossa peräaukosta tulee Georges Bataillen Käpyrauhassilmä-esseestä muistuttava käänteinen elämänvietti, joka karnevalisoi kaiken sen häpeän, mikä mieliimme on juurtunut suhteessa anaaliseen mielihyvään. Palsa pakottaa meidät pohtimaan sitä, miksi suhtautuisimme ujostellen omaan anaalisuuteemme, kun sen ”häpeällisyyttä” on vähintäänkin vaikea perustella.

Burroughsin tai Jean Genet’n kirjoista löytyvä toiseus tuntuu löytyvän myös Palsan teoksista. Genet glorifioi teoksissaan rikoksen ja seksuaalisuuden välisen yhteyden, kun taas Burroughsin kirjoissa huumeet, kuolema ja seksi yhdistyvät kaikki pinnat peittäviksi kuvioiksi. Palsan tuotannossa kuolema ja seksi käyvät käsi kädessä koko ajan. Hirttäytymisen ja orgasmin välinen yhteys tuntuu olevan kotoisin Burroughsin Alastomasta lounaasta, jossa hirttäytyvät miehet saavat viimeisen ejakulaationsa niskansa katkeamisen hetkellä. Yhteistä näille kuvauksille tuntuu olevan se, miten elämän viimeisen hetken raskasta eroa voi edes hieman helpottaa ajatus viimeisestä nautinnosta. Orgasmin ranskankielinen lempinimi pienenä kuolemana tulee tällöin väistämättä mieleen. Hivenen banaalia, mutta kun puhutaan seksuaalisuudesta joudutaan väistämättä banaalin piiriin luokiteltujen kysymysten äärelle. Niin vahvassa tuntuu istuvan häpeän tai vaikenemisen sääntö seksuaalisuuden kohdalla. Siihen kohdistuu samankaltainen mutta vähemmän syvä hiljaisuus kuin kuolemaankin. Mitä se on?

Itsesiitokset ja synnyttävät miehet ovat sitä Palsaa, jonka kautta pääsemme monimutkaisiin kysymyksiin luovuudesta ja luonnollisuudesta. Synnyttävä mies tuntuu perinteisen nero-käsityksen ivailulta, sillä nero (mies) oli täydellisen itseriittoinen omien teostensa isä ja äiti. Palsan teoksissa emme tapaa nuorta romanttista neroa, vaan pikemminkin de Saden tekstien kaltaisen ikääntyneen irstailijan. Palsa tuntuu myös paljastavan erään salaisuuden, josta monet meistä mieluummin vaikenisivat. Kyse on kaikkivoipaisuuden fantasiasta, jonka käyttövoimana on halu kuolemattomuuteen. Jos pystyn tuottamaan itsestäni klooneja, minusta voi tulla kuolematon. Jos en pysty siihen, voin yrittää ylittää kuoleman kirjoittamalla, tekemällä taidetta tai vaikkapa politikoinnilla tai murhilla. On rohkea temppu paljastaa näin avoimesti oma kuolemattomuushaaveensa, mutta on kuitenkin muistettava, etteivät unet tai Palsan teoksetkaan käänny ongelmattomasti suorasanaisiksi diagnooseiksi.

Axel Sandemosen Janten laki oli taiteilijan huoneentauluja. Sen perusteesejä on kielto erottua muista. Palsan teokset taas pyrkivät esittämään nimenomaan tavanomaisuudesta erottautuvia käsityksiä seksistä tai kuolemasta. Näin hän kääntyy tarkastelemaan kriittisesti sitä, mitä pidämme luonnollisena tai sopivana. Oli se sitten luonnollistettua heteroseksuaalisuutta tai itsemurhan mahdollisuuden kieltämistä. Palsa tuntuu myös pakottavan meidät pohtimaan kaikkea sitä, mitä emme haluaisi pohtia, koska olisi niin paljon mukavampaa, jos maailma olisi täysin rationaalinen, muka-suvaitseva ja muka-miellyttävä paikka. Kalervo Palsa saarnasi tätä kieltämisen ja yhdenmukaisuuden pakkopaitaa vastaan. Perverssiksi luokiteltu sai hänen kauttaan äänensä kuuluville.

Juha-Heikki Tihinen
Kirjoittaja on tutkija ja kriitikko