Näkökulma: Huutava hiljaisuus

Sanomisesta on sanottu lähes kaikki mahdollinen, mutta hiljaisuudesta puhutaan harvoin. Yksinkertaisimmillaan hiljaisuus on äänien tai aistiärsykkeiden puuttumista, mutta sisäisenä kokemuksena hiljaisuus saattaa yhtä hyvin olla ahdistavaa tyhjyyttä kuin kokonaisuuden täydellistä ymmärrystä. Kuvataiteessa useimmat teokset ovat äänettömiä, mutta mitä kaikkea voi olla kuvallinen hiljaisuus? Kuvien poissaoloa vai tyhjiä kuvia, mykkyyttä vai kielen rajoituksia uhmaavaa vuoropuhelua? Onko taiteen tehtävä toimia ikuisesti sanoman välittäjänä, vai voiko se vaieta siitä mistä ei voi puhua? Jan Blomstedt pohtii hiljaisuuden merkitystä esseessään "Hiljaisuuden kielioppia" ja toteaa että hiljaisuuden tehtävä taiteessa ei ole osoittaa merkityksiä, vaan kätkeä ja verhota niitä paljastaakseen ne vielä tehokkaammin. "Hiljaisuuden paino vetää tarkkaavaisen lukijan hiljalleen lähemmäs teoksen kätkettyjä suhteita, kietoo hänet niiden osallistuvaan myötäluomiseen."

Hiljaisuuden teema oli keskeinen Joseph Beuysille, joka korosti teoksen kätkettyjen merkitysten ja katsojan oman luovuuden merkitystä taiteen kokemisessa. Beuys tunnetaan muun muassa aktiosta, jossa hän selittää kuviaan kuolleelle jänikselle, mutta niin hiljaa että yleisön on mahdoton kuulla selityksiä. Eläinrasvasta ja huovasta koostuvien installaatioiden yhteydessä Beuys on puhunut ns. vastakuvan periaatteesta, jonka mukaan usein provokatoristen tai luotaantyöntävien teosten on tarkoitus herättää vastareaktio, saada katsoja taistelemaan esitettyjä olosuhteita vastaan. Teokset ovat eräänlaisia vastakuvia, joista verkkokalvolle jäävä jälkikuva on vastaväreissä. Rumuus herättää kauneutta, hiljaisuus ääniä. Näiden henkisten vastakuvien kautta on Beuysin mukaan mahdollista tavoittaa aineettomia kokonaisuuksia, joiden esittäminen suoraan olisi mahdotonta. Blomstedtin toteamus "näkymätön ei kädenkäänteessä muutu näkyväksi" sopii ohjenuoraksi myös Beuysin taiteen kohtaamiseen.

Nykytaiteen museon kokoelmiin kuuluva Joseph Beuysin teos Hiljaisuus (Ingmar Bergman) vuodelta 1973 koostuu viidestä 35 millimetrisestä filmikelasta, jotka sisältävät Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (1962) saksankielisen version. Filmikelat on käsitelty galvanoimalla ne sinkkikylvyssä, samalla ne on tehty käyttökelvottomiksi. Beuysin teoksen sinkityissä filmikeloissa hiljaisuus on kriitikko Dierk Stemmlerin analyysin mukaan tehty vaarattomaksi: "Hiljaisuutta ei voi pidentää, se on lopullisesti suljettu ja vaiennettu ja samalla säilytetty muistutuksena. Sen ulkoinen hahmo muistuttaa monia muita Beuysin teoksia, jotka toistavat filmikelan kompaktia muotoa: säilyketölkit, rasvatangot, huoparullat... merkityksessä: patteri, akku, generaattori. Tässä mielessä Beuys on muuttanut bergmanilaiset filmikelat energiaa ja lämpöä varastoiviksi esineiksi ja muovannut kuolettavan hiljaisuuden uuden ajattelun ja elämän voimistuvaksi mahdollisuudeksi."

Ingmar Bergmanin Hiljaisuus on kertomus nuoren pojan lomamatkasta äitinsä ja tätinsä kanssa. Aikuisten seksuaaliset patoutumat, tädin alati paheneva sairaus ja sodan uhka sekä kaikkea hallitseva ahdistava hiljaisuus muuttavat lomahotellin pojan kokemuksessa surrealistiseksi kauhukabinetiksi. Päähenkilöiden täydellinen kyvyttömyys kommunikoida ja ahdistava vieraantuneisuus hallitsevat elokuvan maailmaa, josta Bergman ei näytä mitään ulospääsyä.

Joseph Beuys käsitteli hiljaisuuden teemaa ja Bergmania jo vuonna 1964 tapahtuneessa Fluxus- ryhmän aktiossa "Marcel Duchampin hiljaisuus on yliarvostettu". Monipolvisessa aktiossa Beuys lausui repliikkejä samaisesta Bergmanin elokuvasta ja kirjoitti aktiolle nimen antaneen iskulauseen pahvilevylle. Aktio oli Beuysin mukaan Duchampin antitaiteen käsitteen ja siitä seuranneen taiteellisen vaikenemisen kritiikkiä. Duchamp lopetti taiteen tekemisen vuonna 1923, koska hänen mukaansa taide merkityksellisenä toimintana oli tullut tiensä päähän. Bergmanin elokuvan ahdistava ja tuhoisa hiljaisuus rinnastui aktiossa Duchampin sankarillisena pidettyyn hiljaisuuteen.

Beuysille Duchampin ajatus taiteen lopusta oli umpikuja, utopian loppu, jota hän ei hyväksynyt. Beuysin mukaan Duchampin ready-made teoksissa nähty kritiikki perinteistä taideinstituutiota kohtaan jäi puolitiehen: "Kun tavallinen, anonyymi teollisuustuote voi muuttua taiteeksi, siitä seuraa että taiteilija on oikeastaan se, joka tuotteen on tehnyt. Ja kun sitä ei ole tehnyt yksi vaan useampi tekijä, siitä seuraa suoraan, että ei ainoastaan maalari, kuvanveistäjä, pianisti, tanssija, laulaja vaan jokainen ihminen on taiteilija!" Duchampin ready-made teokset johtivat Beuysin mukaan taiteen radikaaliin muutokseen, ei sen loppumiseen. Taidekäsitys laajeni käsittämään myös talouden ja tuotannon muodot ja viime kädessä koko yhteiskunta oli nähtävä sosiaalisena veistoksena. Beuysin laajennettu taidekäsitys on Duchampin hiljaisuuden vaihtoehto: "Johtopäätös, että taidetta ei voisi enää tehdä on väärä, asia on päin vastoin, vain taidetta tekemällä voi jatkaa elämää. Mutta silloin täytyy omaksua selkeästi laajennettu käsitys taiteesta." Laajennetun taidekäsityksen piirissä taide ei voi olla passiivista vaikenemista, vaan sen tulee olla rakentava voima, jonka välityksellä luovuus kanavoituu yhteiskunnalliseksi voimavaraksi.

Beuysin Hiljaisuus (Ingmar Bergman) rikkoo duchampilaisen hiljaisuudesta olemalla julkinen ja merkityksellinen taideteos. Itse asiassa Hiljaisuus rikkoo duchampilaisen hiljaisuuden 50 kertaa, sillä teos on multippeli, josta tehtiin 50 samanlaista kappaletta galvanisointilaitoksessa. Sarjatuotettu esine ei olekaan taiteen loppu vaan taiteen laajenemisen alku. Multippelit olivat tärkeä osa Beuysin tuotantoa. Ne tavoittavat suuremman yleisön kuin yksittäiset teokset ja siten ne olivat luonteva väline Beuysin tavoitteleman avoimen ja demokraattisen kommunikaation edistämisessä.

Kun Beuysilta kysyttiin haastattelussa, miksi hän oli hiljentänyt filmin sisällön päällystämällä sen sinkillä ja silti antanut filmikeloille otsikot Bergmanin elokuvan mukaan, hän sanoi vastaavansa kysymykseen hiljaisuudella.

Jyrki Simovaara