He ovat kuin luodut toisilleen. Ruumiin nollapistettä etsivä koreografi Meg Stuart ja kielen kuvataiteilija Gary Hill esittävät yhteisen, epätavallisen teoksensa Splayed Mind Out.
On helppo kuvitella sellaisia taiteilijapareja kuin kirjailija - ohjaaja tai muusikko - koreografi, mutta kuvataiteilijan ja näyttämötaiteilijan kohtaamiset ovat harvinaisempia ja siksi arvokkaampia. Itse asiassa ne ovat hankalia käytännössä joko siksi, että kuvataiteilijasta tulee lopulta esityksen lavastaja ja hänen oma taiteensa katoaa näkymättömiin, kuten esim. Jean-Charles Blais'n kohdalla, joka työskenteli jonkin aikaa koreografi Régine Chopinot'n kanssa, tai sitten tanssijoista tulee kuvateoksen elävöittäjiä ja koreografin taiteellinen panos häviää. Koreografi Meg Stuartin tapaaminen kuvataiteilija Gary Hillin kanssa muistuttaa Rauschenbergin ja Cunninghamin tapaamista: kyse ei ole toisen lajin ylivallasta vaan yhteishyvästä. Ei liene sattumaa, että nämä taiteilijat ovat syntyneet Yhdysvalloissa, jonka kulttuurin ratkaisevan vaikutuksen taiteeseensa he tunnustavat."On totta, että tunnen itseni täysin amerikkalaiseksi," vahvistaa Gary Hill, "vaikka filosofinen ja kirjallinen sivistykseni on tiukasti sidoksissa Eurooppaan. Epäilemättä tämä antaa minulle kyvyn olla "ei-historiallinen", toimia ilman taka-ajatuksia ja eteenpäin rynnistämistä, erottaa sellainen, joka tietää mitä tekee, sellaisesta, joka tekee." Meg Stuart nyökyttelee. Näiden kahden välillä näyttää vallitsevan vanhojen lapsuudenystävien kumppanuus.
He ovat kuitenkin kohdanneet vasta hiljattain, mutta kuten Meg Stuart korostaa: "Tiesin erittäin hyvin, mikä meitä yhdisti." Hän on kiertelijä, jonka elämä koostuu lukuisista oleskeluista ulkomailla ja monista taiteellisista kokeiluista, mutta ennen kaikkea hän varaa itselleen aikaa harhailuun lähestyessään ruumista siten kuin hänen ryhmänsä tanssijat tekevät. Hän on antanut ryhmälleen nimen Damaged Goods, "vahingoittunut kauppatavara". Se kertoo kaiken.
Meg Stuart ei kuulu mihinkään koulukuntaan. Hänen uskonkappaleensa on epäyhtenäinen ruumis, työstetty sen alkuperäisen kaaoksen uudelleen muodostamisessa. Hänen koreografiansa eivät ole fyysisiä sen enempää esteettisessä kuin esityksellisessäkään mielessä, hän ainostaan työstää muutamien liikkeiden häiritsevää yksinkertaisuutta ohjaamatta pelkän ohjauksen vuoksi. Hänen tanssiaan on usein verrattu Baconin maalauksiin, mutta hänen tarpeensa edetä muodossa vielä kauemmaksi liittää hänet vääjäämättä muihin kuvataiteilijoihin.
Gary Hill taas oli luonnostaan halukas työskentelemään koreografin kanssa: tämä viittäkymmentä lähestyvä kalifornialainen on jo vuodesta 1973 tehnyt ympäri maailmaa esitetyissä ja kiitetyissä videoissaan tutkimusta, joka yhdistää jatkuvasti tekstejä ja vartaloita ja tutkii tarkoin kielen fyysistä olemusta. Kokonainen elekieli oli jo olemassa hänen filmeissään: käsi laitetaan suulle (Incidence of Catastrophe, 1987), kirjaa selataan, kädet pyörivät itsensä ympäri (Liminal Objects, 1995), kättä katsotaan kuin sitä luettaisiin (Hand Heard, 1995).
Woodstockissa vuosien 1969 ja 1974 välillä taidetta opiskellut Hill huolehti Taiteilijoiden Laboratorio-TV:stä ja johti sitten esityssarjaa Synergismes, jossa oli tanssia, musiikkia ja videoita. Meg Stuart selittää, että teos rakentui suoraan näyttämölle: "Yhtenä hetkenä tanssijat tekevät toisella käsivarrellaan juurtumista kuvaavan liikkeen, Gary näkee siinä puun ja heijastaa puun kuvan seinälle. Teos muokkaantui peräkkäisistä taiteellisista vastauksista jommankumman ehdotuksiin. Meitä kiehtoi asettamamme jatkuva suhde mittayksiköihin. Tanssijat vertaavat aina ruumiinosiensa välistä etäisyyttä, ja Garyn työstämä ääni, kuten valkokankaat, häiritsee kehysten havaitsemista; samalla kertaa on mahdollisuus nähdä lähikuvia ja laajoja kuvia."
Gary Hill on tehnyt videoita ja virtuaalikuvia, hän on sijoittanut näyttämölle taustakankaan lisäksi monitoreja, joiden välissä ja joiden kanssa tanssijat kehittyvät. Hän on jopa kirjoittanut tekstin, jonka hän lukee näyttämöllä, ja hän hahmottelee useita eleitä. Samalla tavoin kuin hän videoissaan käyttää ääntä ja hengitystä, ruumista ja tekstejä, hän on näin integroinut Meg Stuartin koreografiaan huolenaiheidensa ja materiaaliensa kokoelman. Mutta hänen läsnäolonsa on sitä voimakkaampi mitä minimaalisempana se pysyy, pelkistettynä olennaiseen ja jättäen täyden liikkumavaran koreografialle. Tiettyinä hetkinä tanssijat puhuvat, lukevat ja jopa kirjoittavat toisen ruumiiseen. Gary, joka on huono tanssija ("Mutta hän edistyy", vakuuttaa Meg Stuart nauraen), kävelee, tupakoi, siirtää tuolin, lukee tekstin, jonka tavut hän katkoo niin, että tekstistä tulee lähes käsittämätön: "Garyn läsnäolo liittyy haluuni välittää katsojalle vahva tunne ruumiin painavuudesta. Yhteistyömme ei ole vastaus, vaan tutkimus ruumiin ja ajattelun suhteesta." Meg Stuart täydentää omalta osaltaan tätä minimalismia poistamalla koreografiasta kaikki ylimääräiset eleet: "Haluaisin näyttää fyysisesti hyvin vahvoja eleitä, joita tavallisesti on vaikea nähdä: nipistää ihoa, repiä pari hiusta ja suudella niitä. Tämän vuoksi halusin tehdä esityksen pienille näyttämöille. Se antaa mahdollisuuden nähdä läheltä, näyttää yhteydet ruumiin eri osien välillä. Se mahdollistaa myös vahvemman intiimiyden luomisen."
Performanssi, video, teksti: Gary Hillin koko tuotanto on läsnä, tyrkyttämättä kuitenkaan itseään tanssin kustannuksella. Samalla tavoin Meg Stuartin katkonainen koreografia tuo kuvataiteilijan tutkimuksiin vahvemman tunteen kielen fyysisyydestä, mutta myös rajun vaikutelman kaaoksesta, kestävän näyttämösovituksen kommunikaation väärinkäsityksistä ja umpikujista. Tässä on kaksiäänisesti tehdyn teoksen koko paradoksi: että näin rikas dialogi pystyy kertomaan meille jokapäiväisistä epäonnistumisista suhteessamme toiseen.
Jean-Max Colard & Pierre Hivernat, Gary Hillin ja Meg Stuartin haastattelu julkaistu ranskalaisessa Les Inrockuptibles -lehdessä keväällä 1998