Nykytaide ja (nyky-)Suomi

Nykytaiteen museon avajaisnäyttelyn aihe Kiasmassa on suomalaisuus. On siis syytä pikimmiten selvittää, mitä on nykytaide ja mitä on (nyky)suomalaisuus. Entä mitä tekemistä niillä (mahdollisesti) on toistensa kanssa?

Onneksi tehtävä on suhteellisen helppo. Ensin on vain pikaisesti kerrattava mitä on taide ja mitä on suomalaisuus ja sitten kerrottava minkälaisen lisämausteen nykyisyys niille antaa. Loppulauseessa voinee turvallisesti todeta, että selvityksen kohteet kiasmoivat, risteävät Nykytaiteen museossa.

Huomautettakoon heti salaisesta sukulaissuhteesta selvityskohteiden välillä. Nykytaiteen suhde (perus)taiteeseen muistuttaa aika tavalla nykysuomalaisuuden suhdetta (perus)suomalaisuuteen.

Yksi (nyky)taiteen rooli on kysyä, yhä uudelleen: onko vielä tämä taidetta? Nähtäväksemme, kuultavaksemme, tunnusteltavaksemme, haistettavaksemme tai maistettavaksemme asetettu "tämä" on jotakin jota emme tunnistaisi taiteeksi. Emme, jos emme kohtaisi sitä esimerkiksi nykytaiteen museossa.

Tässä taide esiintyy riitaa haastavassa, provokatiivisessa roolissaan - ehkä myös riidasta riemuitsijana. Taideteoksen liepeillä saatetaan kokea myös ilkikurista mielihyvää kiukun punasta värjäytyneiden poskien kuumotuksessa, tyrmistyneiden katseiden kipinämeressä, tuohtuneiden huudahdusten kaikuessa. "Meitä on huijattu! Tämä kyllä ei ole taidetta".

"Meitä on loukattu! Tämä kyllä ei ole suomalaisuutta!" kaikuu toisaalla. Urbaani nykysuomalainen on juuri tarjonnut perinteisen suomalaisuuden rinnalle nähtäväksi, kuultavaksi, tunnusteltavaksi, haistettavaksi tai maistettavaksi jotakin jota emme tunnistaisi suomalaisuudeksi. Emme, jos emme kohtaisi sitä Suomessa.

Suomalaisilta julkisuuden hahmoilta kysyttiin taannoin helsinkiläislehdessä parhaasta suomalaisuudesta. Vastaukseksi saatiin vaikuttavia luonnonilmiöitä ja verrattomia urheilusuorituksia, mutta myös yksi lapsen heitteillejättö. Perussuomalaiseen seurueeseen kuuluu aina nykysuomalainen häirikkö.

Kuten Suomi, myös taide kuuluu niiden sanojen joukkoon, joiden taakse on vanhemmassa perinteessä lajiteltu kaikenlaista hienoa ja ylevää. Ne ovat kumpikin puhtaan inspiraation ja puhtaan sisun satumaita, aavan arkimeren tuolla puolen. Nykyisemmässä perinteessä muistutetaan sitten siitä kaikesta muusta mitä tuotemerkit Suomi ja taide taakseen kätkevät: keskenjääneitä sinfonioita ja rakennustyömaita, toimettomia käsiä ja alkoholin aiheuttamaa tuhoa. Katsokaa Suomea, katsokaa taidetta: siinä veljesviha syleilee sisaruskateutta.

Olisivatko taide ja Suomi peräti sukua? Ärsyttäminenkin on käynyt aina vain vaikeammaksi, kummassakin valtakunnassa. Kuinka rikkoa rajoja kun yhä useampaan paikkaan pääsee ilman passia?

Viimeisimmän tutkimuksen valossa taiteellakaan ei ole yhtä alkukotia Volgan mutkassa. Taiteen geeniperimä kun on monenlainen.

Suomen ja taiteen yhdennäköisyys pistää tosiaan silmään. Huhujen mukaan kummatkin ovat itse asiassa mielikuvituksen tuotteita. Suomi keksittiin ja pantiin tuotantoon 1800-luvulla, taide ehkä hiukan varhemmin. Nimetön yleisövihje väittää, että nykyisen taidemaailman juuret löytyvät sieltä mistä Suomenkin - romantiikasta.

Taidekaan ei ole enää yksikielistä, yksiväristä, yksirotuista. Sanoivatpa nahkatukkakriitikot mitä hyvänsä. Taide vaikenee ja puhuu monilla kielillä, milloin mitenkin.

Eikä maantieteellekään voi mitään - tuossa kiusana valloitushaluiset ja huomionkipeät tiede ja tekniikka, toisella puolen tyrkyttäytyy määrärahamaaotteluun kivahenkisyydellään yleisötuomaria kosiskeleva viihde.

Onko siis niin että kun elämme Suomessa elämme samalla taiteessa. Olemme sisällä reilun kolmensadantuhannen neliökilometrin kokoisessa ulkoilmamuseossa?

Yksi pieni ero taiteen ja suomalaisuuden välillä kuitenkin on. Minulle suomalaisuuden viehättävimpiä piirteitä on erityinen ujous. Vilpitön, hallitsematon ujous. Tyrkyttelemättömyyden kipeä kääntöpuoli. Se joka pistää rukoilemaan: älkää katsoko minuun.

Mutta taide ei voi olla ujoa. Taideteos haluaa juuri päinvastaista. Hiljaisimmillaan se kuiskaa - katsokaa minuun. Tavallisesti se jylisee: kuunnelkaa minua, koskettakaa minua - antautukaa minun vietäväkseni!

Ero ei ehkä ole merkittävä. On merkkejä siitä, ettei sitä enää kauan ole. Elämä lyhyt, Suomi pitkä.

Suomi ja taide kiasmoivat Nykytaiteen museossa.

Markus Nummi