Toteutunutta idealismia

Arkkitehti Vesa Honkonen on ollut tekemässä Kiasma-rakennusta kilpailun ratkeamisen jälkeisistä synnytystuskista viimeisten detaljien hiomiseen saakka. Ensimmäiset toteutuspiirustukset syntyivät New Yorkissa, Kiasman luoneen arkkitehti Steven Hollin toimistossa vuonna 1993. Mukana suunnittelu ja toteutusvaiheessa oli vahvasti myös Juhani Pallasmaan toimisto arkkitehti Timo Kiukkolan johdolla. Alkutalvesta 1996 Helsingin ytimeen alkoi kohota sinkkinen kaari, joka pari vuotta myöhemmin, helmikuussa 1998 luovutettiin valmiina Nykytaiteen museon käyttöön. Honkonen on ollut Suomen päässä yhdysvaltalaisen Hollin oikea käsi, mies joka viime kädessä valvoo ja varmistaa, että rakennuksesta tulee se, mitä suunnitelmissa seisoo.

Onko Kiasma se, mitä alettiin tehdä?

Se on hämmästyttävän paljon sitä. Koko ajatus lähti liikkeelle Steven Hollin maalaamasta akvarellista ja tuo tunnelma on saavutettu. Eli isoin voitto on, että Kiasma on henkisesti sama rakennus kuin lähtökodissaan. Steven on todennut, että käytännöllisesti katsoen tässä ei olla tehty yhtään merkittävää kompromissia. Itse olen aikoinaan miettinyt, onko mahdollista lähteä hyvinkin idealistiselta, henkiseltä pohjalta, joten tämä on antanut suunnattomasti lisäuskoa siihen, että tässä maailmassa on mahdollista vielä tehdä elämyksellistä, korkeatasoista arkkitehtuuria, silloin kun palaset loksahtavat kohdalleen. Se on antanut lisää voimaa taistella niiden asioiden puolesta mihin uskoo.

Tuntuiko sinusta missään vaiheessa, että tässä projektissa on sellaisia aspekteja jotka tekee sen mahdottomaksi? Olet väittänyt, että hankkeen ympärillä käyty kiivas keskustelu ei vaikuttanut lainkaan suunnitteluun.

Suunnittelu eteni koko ajan keskittyen vain siihen, että tehdään hyvä rakennus. Se oli toinen rintama, missä taisteltiin. Jos sieltä olisi tullut tieto että nyt se loppuu, niin sitten loppuu, mutta ei voi suunnitella hyvää siten että "ehkä tätä ei koskaan rakenneta", suunnittelun pitää aina lähteä optimismista. Kuulostaa ehkä tekopyhältä näin jälkeenpäin, mutta uskoin koko ajan, että tämä rakennetaan. Siinä oli kuitenkin niin vahvat voimat takana.

Yksi alkulähtökohta - ja haaste oli tietenkin, että kyseessä on taiteen foorumi.

Siinä mielessä tällaisen "taidelaitoksen" suunnittelu on hyvin antoisaa, että tilaajan asenne on taideystävällinen ja myös arkkitehdin pyrkimyksiä ymmärtävä. Sitä kautta työhön tulee jo sellainen perushaastava tilaus, että sen on oltava taiteellisesti korkeatasoista ja ratkaisuja hyväksytään vähän eri kriteereillä kuin joissakin muissa "tavanomaisemmissa" rakennuksissa. On hyvin haastavaa luoda vahva teos, joka itsessään on hyvä tila häiritsemättä taidetta.

Mielestäsi ei siis ollut asetelmaa, jossa keinotekoisesti olisi täytynyt "madaltaa profiilia?

Kiasmassa arkkitehtuuri on kuitenkin aivan tarpeeksi läsnä. Arkkitehtuurissa mentiin 1970-80-luvulla siihen, että väistettiin velvollisuutta menemällä innolla mukaan mustiin laatikoihin ja täysin muunneltaviin tiloihin. Minusta se oli ongelman pois sulkemista eikä ratkaisemista. Sitten siitä on palattu; aluksi perinteisiin galleriatyyppeihin ja nyt Kiasma edustaa jo jotain siitä eteenpäin. Suunnittelijalla pitää olla rohkeus esittää ratkaisu ongelmaan.

Tässä on toimittu Pohjanmaa (urakoitsija)-Amerikka (suunnittelu) akselilla. Miten tämä näkyi työssä?

Meidän New Yorkin tiimissä oli 12 henkeä, jossa jo oli 8 eri kansallisuutta. Suomessa tuli täkäläinen arkkitehtikunta mukaan, jolla ei ollut mahdollisuutta olla niin paljon New Yorkissa. Ja sitten tehdään rakennusta joka on poikkeava monilta ratkaisuiltaan ja nimenomaan henkisesti asioita tehdään eri tavalla kuin ennen on tehty. Se vei aina uudelta henkilöltä muutamien kuukausien opettelun.

Olemme kyseenlaistaneet, että ehkä perinteisesti tietyssä järjestyksessä tehdyt asiat eivät olekaan liitoksissa toisiinsa. Monet suunnittelija pyrkivät laittamaan asiat vanhastaan opittuun järjestykseen, ja rakentajat pyrkivät, ennen kuin huomaavat, ettei tarvitse. Sen opettaminen kaikille projektissa mukana oleville on ollut yksi haaste. Esimerkiksi materiaalit ovat samoja vanhoja, mutta suhtautuminen on totaalisen erilaista; kiiltävät alumiinipinnat hiotaankin santapaperilla eläviksi, tasainen pinta ei olekaan enää merkityksellistä vaan se onkin jotain ihan muuta. Eli perusestetiikka lähtee hyvin erilaisista lähtökohdista.

Onko pohjalaisuus (urakoitsija) tuonut kokonaisuuteen jotain lisäaspekteja?

On (naurua). Aina rakentamisessa on omat kädenvääntönsä ja oma tappelunsa, mutta kyllä tässä on ollut harvinaisen hyvä pyrkimys rakentavaan yhteistyöhön. Ja kun pohjalainen päättää että nyt "ryhrytähän se kans tehrään sitten", kyllä siitä on ollut pelkästään etua.

Mitkä ovat Kiasman arkkitehtuurin peruspilarit?

Steven on usein puhunut että rakennus on koettava itse aisteillaan ja sen läpi on kuljettava, että Kiasmakin siis on liikettä tilassa. Tilojen ja tilasarjojen mittasuhteet paljastuvat vasta äänien, hajujen ja materiaalien kautta, kun niiden läpi kuljetaan. Tilan organisoiminen kutsuu liikkeeseen tilaan. Hyvä esimerkki tästä on aulan kutsuvuus, se lähtee kaareutumaan jonnekin mihin ei näe. Toinen tärkeä tekijä on valo. Kiasmasta on sanottu, että valo on sen tärkein rakennusmateriaali.

Liikkeelle lähdetään aina tyhjästä, sille annetaan merkitys luomalla rajapinnat, joiden kautta tila syntyy. Sitten mennään detaljeihin ja materiaaleihin. Mutta niillä ei ole merkitystä, ellei tilallinen ratkaisu ole onnistunut. Stevenin arkkitehtuurille on tyypillistä, ettei se tapa rakennuksia detaljoimalla niitä puhki, vaan lisää niitä merkityksellisiin kohtiin, esim. raju, epätasainen kohtaa veitsenterävyyden.

Ja vastakohtaisuuksia kuten värit, pinnat…

Tällä hetkellä keskityn juuri vastakohtaisuuksien tutkimiseen. Kuten esimerkiksi hiljaisuus ja äänet. Kaksi ääntä luo hiljaisuudelle merkityksen ja keston, tekee siitä merkityksellisen. Samoin valaistussuunnittelun puolella, pimeys on lähtötila, valo antaa sille rytmin ja elämän ja merkityksen. Ja sama tilassa, rajapinnat luovat merkityksen nimenomaan tyhjyydelle. Steven pelaa hyvin pitkälle selkeillä asioilla. Noiden lisäksi materiaalien tuntu on hyvin tärkeää. Asiat luodaan tarkkaan harkituilla, pitkään tutkituilla, käyttöön soveltuvilla materiaaleilla.

Ilmentääkö Kiasma mielestäsi jotain ikuista, mihin tulisi pyrkiä? Ehkä se ei koske vain arkkitehtuuria vaan elämää yleensä.

Jos mennään hieman mutkan kautta, niin kaikkein lähemmäs ikuisia ajatuksia olen päässyt eräässä taiteilija Richard Serran työssä, joka muodostuu suurista rautaellipseistä. Minuun ne tekivät vaikutuksen arkkitehtuurina. Teos herätti yhteyden johonkin kauas… johonkin ihan alkuun. Se oli minulle paras kirkko missä olen koskaan käynyt. Siinä oli jollain tavalla onnistuttu ottamaan yhteys arkkityyppeihin. Serra sanoi hyvin näyttelyluettelossa, että yrittää teoksella ilmaista vain sitä mitä me olemme. Minusta Kiasmassa on - niin kuin kaikessa hyvässä arkkitehtuurissa - jotain tiettyä selittämättömyyttä, joka jollain tavalla liittyy "ikuisiin totuuksiin". Esimerkiksi kultainen leikkaus on jotain, mitä ei voi väheksyä. Kiasman tilojen suhdemaailma perustuu siihen väljästi. Hieman jäävisti voi sanoa että Kiasmassa on hyvät perusdetaljit, mutta niillä ei loppujenlopuksi ole mitään merkitystä, todellinen arvo siellä on tila. Tila ja tilakäsityksen ilmaisu.

Entä rakennuksen ulko-olento?

Minusta se on äärimmäisen hieno tulkinta eri kaupunkikoordinaattien ja voimien kohtaamisesta. Kiasma toimii saranapisteenä sitomatta kuitenkaan jatkoa eli jos samaan paikkaan laitettaisiinkin nyt suorakulmainen rakennus, se olisi selkeä statement. Kulmiin perustuva rakennus ottaisi kantaa siihen, miten jatkosuunnittelun alueella tulisi jatkua. Kiasmaratkaisee paikan muttei sido tulevaa.

Miten arvioisit Kiasman merkitystä arkkitehtuurin kannalta yleensä?

Kun miettii mitä maailmassa on viime vuosina rakennettu tai rakenteilla niin Kiasma on noteerattu erittäin voimakkaasti ympäri maailmaa. Mutta mitä se merkitsee ja tarvitseeko sen merkitä sen enempää, näyttää aika. Valitettavasti tietenkin syntyy jäljittelijöitä, jotka tekevät pieniä kvasi-Kiasmoja, mutta niillä ei ole merkitystä. En näe Kiasmaa varsinaisesti tyylisuuntien luojana vaan siitä voi ottaa oppia eräänlaisena ajattelumallina.

Tärkein merkitys on loppujen lopuksi se, että kansalaisten suhde ja tietoisuus taiteesta kasvaa. Tämä on ollut näkyvä prosessi; taide tuli meidän keskellemme. Olennaista on mitä Kiasma merkitsee siinä miksi se rakennettiin, museona. Se on onnistunut, jos se pystyy siinä vakuuttavasti toimimaan. Eli tässä heitetään nyt sitten pallo Nykytaiteen museon henkilökunnalle.

Entä henkilökohtaisemmin, mitkä ovat olleet huippu- tai vaikeimpia hetkiä?

Niitä on aika monta, sekä että. Kyllä ehdoton huippuhetki on se, että se on siinä. Nyt jälkeenpäin on vaikea uskoa että se todella rakennettiin. En osaa nostaa mitään yksittäisiä vaikeita hetkiä, tällaisessa projektissa on aina uskomattoman paljon vaikeita tilanteita. Mutta kun on ongelma, se pitää ratkaista niin hyvin kuin pystytään, ei auta vaipua sinne murheiden alle. Sitä on välillä täällä Suomen päässä ollut ihmisten vaikea tajuta.

Hyvin amerikkalainen suhtautumistapa, että yrittää pitää spiritin korkealla, aina.

On, mutta sehän vie eteenpäin.

Luin jostakin, että olit aikoinaan kouluttanut Steveniä tähän melankoliaan?

Olen tehnyt kirjoituksen suomalaisesta tangosta, joka perustuu siihen lähtökohtaan ja jota yritin Stevenillekin selittää, että suomalaisen onnen korkein mahdollinen taso on "medium misery", jonka voisi kääntää "keskiarvo ikävyys", jolloin sinulla on suhteellisen ikävää, koska - tämä perustuu nyt hyvin paljon tangolyriikan tutkimukseen - jos sinua kohtaa onni, niin se on pahinta mitä sinulle voi tapahtua, koska onnesta putoaa aina alas ja kovaa. Eli kaikista parasta on kun vain unelmoit onnesta ja menet sellaisessa keskinkertaisessa ikävyydessä eteenpäin. Se voi olla hyvinkin onnellinen olotila suomalaiselle, koska hän tietää että tästä hän ei putoa helpolla.

New Yorkin ajat olivat minulle hyvin antoisaa tutkia suomalaista kulttuuria. Kun kuuntelee New Yorkissa + 40 asteen helteessä suomalaisia tangoja… se on hyvin mielenkiintoinen kokemus.

Tästähän päästään hyvin Kiasman suomalaisuutta käsittelevään avajaisnäyttelyyn, jonka nimi tuttua tangoa muunnellen on "Aavan meren tällä puolen". Onko sinulla jokin lempitango?

Pidän monista ja arvostan niitä, minusta se on hienoa kulttuurin ilmentymää. Suosikki? Yksi on ainakin Unto Monosen "Tähdet meren yllä", se on sellainen perinteisempi kaipuun tango. Tässä tangossa se kuitenkin on kaipuuta johonkin, joka ei ole tavoittamattomissa; "Valkea venhoni kiitää / kaukaista saartasi päin…."

Virittääkö Kiasman arkkitehtuuri tiettyyn tunnelmaan tai ajattelutapaan?

Kiasma antaa kehykset mielentiloille ja -liikkeille. Ei Kiasma rohkaise medium miseryyn, mutta siellä voi aivan rauhassa kulkea sekin harteillaan.

Jaana Hirvonen