Hei

Nykytaiteen museon toiminta Kiasmassa alkoi jo rakennuksen ollessa vielä työmaana: Viime syksyn ajan siellä toimi Kiasman rakentajille suunnattu nykytaiteen opintopiiri. Se kokoontui viisi kertaa yhdessä työmaan parakeista pidennetyn kahvitunnin puitteissa.

Tapaamisiin osallistui vaihdellen vajaa parikymmentä rakennusmiestä. Kuten viimeisellä tapaamiskerralla jaettu todistus kirjasi, niissä pohdittiin mm. miksi taiteilijan käyttämät ilmastointiputket ovat taidetta mutta rakennusmiesten eivät, miksi nykyään tehdään sellaista taidetta kuin tehdään, miksi taideteos ei näytä taiteelta, mikä on arkiesineen tehtävä taiteessa, onko nykytaide pelkkää vitsailua, mitä on taiteen tulkinta ja taiteen ymmärtäminen? Projekti on vielä kesken, seuraava tapaaminen on valmiissa Kiasmassa.

Opintopiirin käynnistämisen pontimena olivat muutamat keskustelut rakentajien kanssa ja sen tajuaminen, miten erilainen oli meidän suhteemme siihen, mitä rakennuksessa sisällä tulisi olemaan. Mitä merkitystä olisi nykytaiteella heille, jotka olivat mukana rakentamassa sille esiintulon mahdollisuuksia, siis tietämättäänkin vaikuttamassa nykytaiteen olemassaolon ehtoihin?

Taiteen ilosanoman vieminen työläisten piiriin kuulostaa mitä oikeaoppisimmalta 70-luvun kulttuuri-ideologian mukaiselta toiminnalta. Se on yhdenmukainen myös oikeastaan koko julkisen museolaitoksen syntyä siivittäneen valistusaatteen kanssa: taideaarteet ja kulttuuri oli saatettava kaiken kansan ulottuville.

Nykytaiteesta puhuminen Kiasman rakentajille oli minulle, taidemaailman sisällä toimivalle tarkastelijalle todellinen haaste. Kuinka perustella niitä arkielämän kannalta kieltämättä kummallisilta tuntuvia ratkaisuja ja tempauksia, joista nykytaide muodostuu? Kuinka vakuuttaa kuulijat näiden kummallisuuksien merkityksellisyydestä -- unohtamatta myöskään, että kriittisyyskin on sallittua? Tuntuisi kuitenkin keinotekoiselta ja holhoavalta ajatella "sivistävänsä" muita. Mieluummin ajattelin opintopiiriä tilaisuutena tutustua puolin ja toisin ehkä toisenlaiseen elämänpiiriin. Kaikkien tasa-arvoinen pääsy taiteen ja sivistyksen luokse on kaunis ajatus. Mutta tällä demokraattisella kasvatusihanteella on myös kääntöpuolensa. Kasvatus merkitsee myös kurinpitoa.

Viime vuosisadan puolella julkisen museolaitoksen muotoutumisen aikaan museot syntyivät ja kehittyivät sellaisiksi, että ylemmät sosiaaliluokat tunsivat niissä olonsa kotoisaksi. Yhteiskunta on noista ajoista muuttunut, samoin museo. Silti edelleen on syytä kysyä, kenen maailmankuvaa museo nykyään vastaa, kuka tuntee siellä olonsa mukavaksi, kenen on helppo tulla museoon?

Kasvatus- ja museokäsitysten suhteen muuttumista kuvastaa museoiden kasvattamiseen erikoistuneen toiminnan nimen muuttuminen: Suomen Taideakatemian aikaan 60- ja 70-luvuilla Ateneumin taidemuseon rinnalla toimi "valistusosasto", jonka tilalle 1990 valtiollistamisen yhteydessä tuli "museopedagoginen yksikkö" (engl. museum education). Nykyisin pedagogiakin helposti tuntuu liian koulumaiselta ja ohjelmalliselta ja niinpä osaston nimi onkin muuttumassa "kulttuuripalveluiksi". Taidehistorian oppimisen tai taiteen tekemisen sijaan päämääränä on aktivoida katsomista ja tulkintaa ja luoda tilaa elämyksille.

Kiasman opintopiirissä haasteena oli luoda tilanne, jossa myös kuulijoiden ajatukset saivat tilaisuuden ja keinot tulla esille. Muiden kuin alan ammattilaisten on yleensäkin vaikea saada mielipiteitään esitetyksi. Ja vaikka siihen tarjottaisiin tilaisuus, on kommentteja vaikea houkutella esiin. Asiantuntijain kunnioitus on suuri. Kenties avoimuutta on hyväksyä myös se, että mielipiteitä ei aina ole eikä tarvitse ollakaan.

Vuoroin vieraissa

Kiasman julkilausuma halu olla ihmisten olohuone pistää aivan erityisesti miettimään, kuka sitten todella tuntee sen omakseen. Vai merkitseekö olohuone kyläpaikan olohuonetta, jossa isäntä kohteliaasti kehottaa "olemaan kuin kotonaan", mutta jossa kuitenkin ollaan hienosti vieraisilla?

Museon tarjonnan suuntaaminen ja avaaminen "suurelle yleisölle" ei vielä oikeastaan merkitse mitään, ellei samalla mietitä, millaiseen rooliin museo käytäntöineen kävijänsä asettaa: millaiseen maailmaan hänen oletetaan astuvan ja kuinka siellä käyttäytyvän. Lousiana-museossa Tanskassa ei enää puhuta näyttelyn katsojista tai museon kävijöistä vaan vieraista (quest). "Vieras" olisi tosin ehkä mahdollista kääntää myös "asiakkaaksi", jolle siinä tapauksessa olisikin luontevaa tarjota "palveluita". Eri tulkintojen mukaan assosiaatiot johtavat vieraan viihtyvyydestä huolehtimisesta yhtä hyvin kuluttamisen retoriikkaan.

Suomen kielessä, tyypillistä kyllä, "vieras" tarkoittaa sekä kutsuttua ystävää että tuntematonta muukalaista, johon suhtaudutaan epäluulolla. Todellista avautumista olisikin toivottaa tervetulleeksi ne, jotka tuntevat olevansa vieraita (stranger) museossa. Museomaailmassa on viime aikoina puhuttu saavutettavuudesta tai pääsystä taiteen äärelle (access). Erilaisten vammaisryhmien kohdalla se merkitsee joidenkin konkreettisten esteiden, kynnysten, poistamista. Vaikeampaa on puuttua näkymättömiin esteisiin, sellaisiin sisäänrakennettuihin käytäntöihin ja arvomaailmoihin, jotka ohjaavat meidät omaa habitustamme vastaaviin ympäristöihin ja saavat meidät vierastamaan toisia elämänmuotoja.

Osaamme kaikki ainakin kuvitella miltä tuntuu olla "väärässä paikassa väärään aikaan": lenkkivaatteissa kokkareilla tai seurueessa jonka keskusteluista ei tajua edes aihetta. Arvelen että niin Vermon raveissa kuin Ascottin laukkakisoissa olisin aika eksyksissä ja luultavasti vielä väärin pukeutunutkin. Jos siis museoon tulija ei tunne oloaan luontevaksi eikä tahdo päästä keskusteluun sisään, onko vika museossa vai kävijässä? Sanoisin että kyllä ja kyllä: museolaitos voisi olla paljon tietoisempi sisäänrakennetuista oletuksistaan ja niissä joustavampi. Toisaalta taiteeseen ja museoon tutustuminen vaatii puolestaan jonkinlaista paneutumista asiaan.

Dialogin avaaminen toisistaan poikkeavien maailmankuvien välille merkitsee jatkuvaa tunnustelua, ihmettelyä ja varmasti kompromisseja puolin ja toisin: kysymyksiä ja vast(a)uksia, haasteita ja sopeutumista, vaatimuksia ja joustamista. Sitä paitsi, ilman aktiivista yleisöä mitään dialogia ei synny.

Niin, ja miksi ne ilmastointiputket sitten eivät ole taidetta? Kysykää sitä Kiasman rakennusmiehiltä.

Kaija Kaitavuori