Kansan ääni

Mitä nykytaiteen museossa olisi esillä, jos kävijät saisivat päättää?
Tämä kysymys esitetään usein erityisesti silloin, kun halutaan korostaa kuilua nykytaiteen ja maallikkoyleisön taidemaun välillä.

Yleensä päätösvalta museoissa onkin tiukasti asiantuntijoiden hallussa. Keväällä Kiasmassa avattava kokoelmanäyttely nimeltään Rakastaa, ei rakasta… rakentuu hieman toisin. Sen ”kuraattoreina” ovat tietämättään toimineet museossa kävijät. Ripustus kootaan yleisön suosikkiteoksista tai sellaisista teoksista, jotka ovat innoittaneet ihmisiä muuten kommentoimaan. Teokset on löydetty mm. salivalvojien haastattelujen ja keskusteluoppaiden keräämien kommenttien avulla.

Näyttelyyn sisältyy myös todellinen mahdollisuus vaikuttaa seuraavaan ripustukseen. Kuvista rakentuva ”vaalikone” tarjoaa yleisölle mahdollisuuden valita noin sadasta kokoelmien kätköistä nostetusta teoksesta suosikkinsa ja inhokkinsa. Näistä valinnoista ja niiden kommenteista kootaan kokonaisuus, joka tulee esille syksyllä. Valinta on tietysti sikäli rajallinen, että yleisö ei pääse vaikuttamaan siihen, mitä museon kokoelmiin hankitaan, vaan vaihtoehdot on ennalta rajattu – esimerkiksi omaa teostaan ei voi ehdottaa mukaan!

MUSEOSSA KUIN KOTONAAN

Museo on akateeminen instituutio ja asiantuntijayhteisö, joka vaalii tietynlaista makua ja asiantuntemusta. Samalla museo on julkinen laitos, tila ihmisille, kenelle tahansa. Ilman yleisöä museo on varasto. Taidemuseot, niin kuin kaikki kulttuuri-laitokset, tasapainoilevat erikoisalan erityisyyden ja mahdollisimman monia puhuttelevan yleistajuisuuden välillä.

Kaikki ihmiset eivät tunne oloaan kotoisaksi museossa. Samaan aikaan kun museot luovat toisissa kuulumisen ja henkisen ”omistajuuden” tuntemuksia, ne saavat toiset ihmiset tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi. Ihmisillä on erilaiset motiivit käydä museossa tai ylipäätään harrastaa kulttuuria. Ihmisillä on myös eri syitä olla tulematta museoon. Joillekin kulttuurin harrastus kuuluu elämäntapaan ja tuntuu itsestään selvältä, toisilla taas on melkoinen kynnys tulla museoon ja siihen tarvitaan jokin erityinen syy.

Suomessa on viime aikoina puhuttu museoista olohuoneina, millä on haluttu ilmaista ajatus tai pikemmin toive siitä, että museo kuuluu kaikille, että kaikki tuntisivat olonsa kotoisaksi. Myös muita kaupungin julkisia tiloja on tarkasteltu olohuoneina, jolloin käsitteellä on viitattu myös puoliavoimeen rakenteeseen, jossa sisä-ja ulkotilan raja on häilyvä ja seinät usein lasia. Näitä tiloja on Helsingin keskustaan tullut useita, kuuluisimpana Sanomatalo, museoista tietysti Kiasma; viimeisimpänä olohuoneeksi ilmoittautui Linnanmäki!

Olohuone-termi ei ole mitenkään yksiselitteisesti kutsuva: isäntä-väkihän lopulta kuitenkin määrää kuka ja miten kylään kutsutaan. Olohuonediskurssia on ivailtukin, mutta kulttuurilaitosten ajattelun taustalla on myös todellisia demokratisointipyrkimyksiä ja yritys vastata tiedostettuun yleisöpohjan kapeuteen: olohuone-nimi kertoo, että huomio suunnataan museaalisten arvojen eli taiteen keräämisen ja vaalimisen sijaan yleisöön. Kiasman toimintaperiaate on alusta lähtien ollut ”madaltaa kynnystä” tulla museoon ja tätä pyrkimystä on toteutettu rakennuksen arkkitehtuurin lisäksi esimerkiksi aukioloajoilla ja hinnoittelulla sekä satsauksella museopedagogiikkaan.

ESILLÄ OMAT TEOKSET

Museot siis kutsuvat ihmisiä yleisöksi, mutta voi olla kiintoisaa pohtia myös keinoja, joilla ammattiyhteisön ulkopuolisille ihmisille annetaan ääni- ja päätösvaltaa taide-museon asioissa ja ohjelmistossa. Asian pohtiminen ja jopa kokeilu ei välttämättä merkitse heti kuraattorien kauhua: asiantuntematonta ja huonoa taidetta tasapäistävän demokratian nimissä. Taideyhteisö on asiantuntijayhteisö ja sillä on syytä, jopa velvoite, pitää erikoisosaamistaan yllä ja arvossa. Sen sisällä on kuitenkin mahdollista tarjota kanavia muillekin äänille.

Monissa museoissa on mietitty, miten kävijöiden kokemukset ja tulkinnat nähdystä saisivat näkyvyyttä museon sisällä. Kiasmassa tällaisia paikkoja ovat Takaikkuna museon katutasossa ja subURB-tapahtuma. Jyväskylän taidemuseo tukee nuorten toimintaa museossa ja sallii ei-ammattimaisten tulosten esittelyn seiniensä sisällä. Uranuurtaja tällä kentällä on Irlannin modernin taiteen museo Dublinissa ja sen yleisöohjelmat, joissa pitkien työskentelyjaksojen päätteeksi osallistujien teokset pääsevät esille. Kiasmassa on myös nähty nuorten live-tulkintoja ja sadutusmenetelmin kerättyjä lasten näkemyksiä. Äänen antaminen yleisölle saattaa tuottaa myös yllätyksiä, ja avautuessaan museoinstituutio antautuu alttiiksi epäortodoksisille tulkinnoille ja jopa kritiikille.

Toisinaan museoihin on kutsuttu vierailevia kuraattoreita. Museopoliittisesti radikaaleimpia ovat ne kerrat, jolloin kuraattorit eivät ole olleet taidemaailman edustajia. Mm. Boymans van Beuyningen -museo Rotterdamissa antoi lapsiryhmälle vapaat kädet valita kokoelmistaan teokset esille. Kiasman rakastaa, ei rakasta… kuuntelee myös yleisön mieltymyksiä.

KENELLE PUHUTAAN?

Yleisöjen osallisuudessa on kysymys paitsi sisällöstä myös kommunikoinnista – siitä kenen kielellä asioista puhutaan. Saavutettavuus-ajattelun kautta on opittu ottamaan huomioon tapa ja väylä, jolla informaatio kunkin tavoittaa ja minkälaisesta viestinnästä kukin saa selvää. Kyseessä on paitsi kirjoittamisen myös ajattelemisen tapa. Museo on lähellä akateemista maailmaa, mutta sen tarkoitus olisi puhua myös ei-akateemiselle yleisölle. Niinpä sen kommunikaatio elää jotenkin akateemisen kielen ja yleiskielen ristipaineessa. Museon sisällä kirjoittajilla on usein paine puhua kollegoille, mutta samalla oikeastaan pitäisi olla popularisoijia, millä taas ei akateemisessa maailmassa kannuksia ansaita.

Joissain museoissa on perustettu erilaisia yleisöryhmiä edustavia raateja, esimerkiksi nuorista koostuvia neuvonantajaryhmiä (Tate Liverpool, Walker Art Centre), jotka kääntävät museopuhetta omalle viiteryhmälleen tai suorastaan luovat uudestaan oman tavan tarkastella museota ja sen tarjontaa. Erityisryhmille tarjottavien palveluiden kehittämisessä on niin ikään käytetty neuvonantajaryhmiä.

Kiinnostava ratkaisu, jolla on annettu yleisön tarpeille ääni museossa, on ”yleisöasiamiehen” virka. Audience advocate -tehtävää on kokeiltu mm. Lontoon Science Museumissa. Asiamies edustaa kävijöitä ja tarkastelee laitosta ja sen ohjelmaa erilaisin silmälasein ja kommentoi niiden toimivuutta yleisön kannalta.

Tällaiset toimet ovat rajallisia, mutta muiden toimintapojen joukossa ne voivat kertoa instituution pyrkimyksistä jotain. Voiko näyttely olla ajattelun ja keskustelun paikka? Voiko instituutio keskustella omasta roolistaan käyttäjien kanssa?

Kaija Kaitavuori