Sata vuotta sitten juuri kukaan ei ollut taiteilija. Nyt ”Jeder Mensch ist ein Künstler”.
Sata vuotta sitten maailmankuva mullistui ja taide sen mukana. Nyt kaikki hukkuu minänpaisumukseen.
Taiteilijaa on aina pidetty erikoisihmisenä, taitajana. Intiaaneilla ei kuitenkaan ollut erityistä sanaa taiteelle. Nuolet piti maalata, jotta ne osui-sivat. Shamaanien ja poppamiesten rituaalivälineitä katsoessa joutuu samaan haltiotilaan kuin katsoessa Lascauxin luolamaalauksia: alussa Taide on. Meidän Loimaan metsäprimitiivimme Alpo Jaakola sen sanoikin: ”Taide ei kehity alkuperäisestä Jumaluudesta muuhun kuin taaksepäin.”
Taiteilija on ollut alunperin tämän jumaluuden välikappale kunnes jumala naulattiin kirkon arkkuun ja taiteilijasta tuli uskonnon palkkarenki. Hän ei enää tehnyt kuviaan maagisesta haltiosta käsin, vaan valtarakenteen ’pyhän’ politiikan mainosta-jana. Silti nämä pyhyyden käsityöläiset sisällyttivät alttarikuviinsa häikäisevän aitoa pyhyyttä, joka tältä meidän ’pimeältä keskitajuajalta’ on kadonnut.
Renessanssi ja luonnontieteiden esiinmarssi karsi pyhän aste asteelta ja nouseva porvaristo työllisti taiteilijaa muotokuvillaan ja ihannemaisematilauksilla. Maalaustaide muuntui täysin, kun keksittiin värituubit ja taiteilija saattoi lähteä ulos ateljeesta pellon reunaan kuvailemaan välitöntä suhdettaan maisemaan. Valokuvauksen keksiminen siirsi taiteilijan tehtävän Minuuteen. Pablo Picasso sanoikin: Vincent van Goghin jälkeen jokaisen taiteilijan on luotava oma taidehistoriansa. Kun Marcel Duchamp pisti lähes sata vuotta sitten vessanpöntön nyky-taiteen vedenjakajaksi, olemme tässä tilanteessa; yleisessä hämmennyksessä: KukaMikäTaiteilija?
Nykytaiteilija voi työskennellä millä tahansa mate-riaalilla pölystä elävään haikalaan. Tai hän voi tehdä koirastaan taiteilijan tai olla itse koiransa. Hän voi maalata koiran kuvan, tai itse koiran. Mutta mikä on villakoiran ydin?
HOLY SHIT!
Viime syksynä ’matotyöläinen’ Teuri Haarla julkisti Töölönlahden happihuoneella itsensä irti taiteilijuudesta, koska kuraattorit katsoivat hänen maateostaan taidekappaleena, eivätkä piitanneet sen itsellisestä pyhä-arvosta. Haarlan puhe sisälsi oman yksityisuskonjulistuksen. Tässä historian käärme puri häntäänsä! Kadonnut Pyhä löytyy yksityisestä Ihanne-Ulosteesta. Kuraattoreiden olisi pitänyt polvistua teoksen eteen aivan kuten muinaisessa Tabu-kulttuurissa, eikä lähteä tekemään sopimattomia ehdotuksia. Minuuden tuote on nykypyhyyden koskematon yty.
Sama asia tulee vastaan Pentti Koskisen perfor-mansseissa kun hän kusettaa katsojalle itsensä, seisoo peukalo vertavuotavassa anuksessaan perveromanssissa Jumalansa kanssa tai pesettää jalkansa maatessaan märällä kadulla. Nämä sensaatioteokset herättävät ymmärrettävää inhoa, mutta ne vertautuvat pyhyyden kammoon, joka onkin nykykulttuurin sairaus. Ne sisällyttävät yleiset sanonnat: Homma haisee! Kaikki on syvältä! Mutta samalla niissä on tervehdyttävä aspekti: Pyhyyden tunnistus itsensä alentamistilanteessa. Lootus nousee mudasta. Paska muuntuu hedelmällisyyden kullaksi. Profeetta on uskottava, vasta kun hän paljastaa nahkansa.
SOSIAALINEN LÄMPÖVEISTOS: SAUNA
”Perunankuoriminen on veistos” julisti Joseph Beuys, jolta alun saksankielinen lainaus: ”Jokainen ihminen on taiteilija”, kuuluu. Beuys perusti 1960-luvun Fluxus-liikkeen sisällä Laajennetun taidekäsityksen, missä sosialistiselle ja kapitalistiselle yhteiskuntamallille annettiin kolmas vaihtoehto: sosiaalinen lämpöveistos! Suomessa tällainen lähtökohta on aina ollut sauna. Saunan lämmössä alastomat suomalaiset ovat kohdanneet toisiaan. Papun Turvesauna Töölönlahden sopukassa, Helsingin keskuskeitaalla, Renvall-veljesten telttasaunat filmidiskojensa yhteydessä ja ITE-DJ Tiksan sekä Kimmo Helistön Höyrysauna, joka lähti Lepakkoluolan uumenista kiertämään maailmaa aina New Yorkin hotellin katolle saakka, edustavat tätä lämpöveistäntää. Tiksan esiintyvä sanataiteilu ja outsider-piirräntä ryydittävät ihmisiä kuumien ideoiden löyläntään.
SADAN VUODEN KOLLAASI
Kurt Schwitters keräili roskia kadulta ja keksi kollaasin lähes sata vuotta sitten. Viime vuosisata onkin ihmiskunnan roskaisin ja kollaasinomaisin. Puritaaninen staattisuus on purettu lähes väkivaltaisesti, rautaiset esiriput ovat repeytyneet kaikkein salatuimmille alueille. Fasismista, rasismista ja naisten alistamisesta irtipääseminen, alkuperäisen luonnon säilyttäminen, rahan ylivallan purkaminen jne. vääristymien todentamisesta on tullut taiteenkin pyhä akti. Vihreä politiikka lähti liikkeelle ympäristöhappeningeista, jotka muunsivat politiikka. Kittilässä luonnontilassa eläneet boheemi-’intiaanit’ rävähdyttivät koko sairaan yhteiskunnan vastahyökkäykseen metsäteatterillaan. Eräs heistä teki qvaminsa puiden latvaan kutsuen ihmiset ’takaisin puihin’. Tällainen totaalinen elämäntapateos vertautuu täysin nykytaiteen ideaan taiteen, yhteiskuntakritiikin ja uuden elämänmuotomallin antamisesta. Veltto Virtasen Kipu -puolueessa yhdistyi leikkisyys vakavuuteen paljastavalla ja teatraalisella tavalla estradina parlamentti ja media. Erittäin tärkeää on vammaisten taiteen esiintulo. Lieksan Kirsikodin kehitysvammaisten maalaus-näyttely on mullistanut niin taidekenttää kuin suhtautumista vammaisuuteen ratkaisevasti. Seuraava suuri askel tuleekin olemaan sukellus mielisairaiden taiteeseen.
PERFORMANSSIN ESIINMARSSI
Surrealistit kuvasivat ja filmasivat toisiaan omituisissa kohtauksissa, performansseissa. Unilla on selvänäköinen kykynsä viestittää meille fyysisesti koetut asiat salaperäisissä yhteyksissään. Minä seikkailee unissa täysin estottomana filmiohjaajana, lavastajana, animaattorina, näyttelijänä, tajunnan sisäisenä performaattorina. Performanssitaide lopullisesti heitti taiteilijan ulos ateljeestaan kadulle, tai kutsui muut omaan ateljeehensa
kuten Irma Optimisti sekä Pekka ja Lauri Luhta Là-Bas’iinsa kaapelitehtaan kellariin viime vuosina. Tai Roi Vaara Kaapelin EXITiin, jonne tuli satoja taiteilijoita ympäri maailman mitä erilaisimpiin esityksiin.
Roi Vaara teki performanssista 80-luvun alussa yhdenmiehen protestiliikkeen; tunki makkaraa kitaansa oksennukseen saakka purkutuomion saaneen arvotalon edessä Lohjalla, (joka muuten purettiin ja tilalle tuli parkkipaikka), kasvatti kukkia asvaltilla, käveli Valkoisena Miehenä Kriitikoiden maailmankonferenssiin Vanhalla Ylioppilastalolla, muurasi umpeen tiileillä Akateemisen kirjakaupan ikkunan, ideoi Ö-ryhmässä Harri Larjoston ja Pekka Nevalaisen kanssa taideaktioita ja tilateoksia, missä ”mikä tahansa voi olla mitä tahansa”. Se merkitsi täyskäännöstä taiteilijan roolissa.
SUBJEKTIIVINEN IMPROMPTU
1985 oli Kangasniemellä vanhassa purkutuomion saaneessa Nuorisoseurantalossa koko kesän kestänyt yhteistapahtuma, jossa koko talo muuntui prosessin aikana. Se maalattiin yltä päältä ja jokainen tila muotoutui omakseen. Talon päätyyn kirjoitettiin Suomen Nykytaiteen Aino -museo. Se oli aikalaistaiteilijoiden parodinen kommentti siitä, mitä museo voisi olla. Idea lähti New Yorkin East Villagesta, minne vein matkalaukullisen Ö-taidetta paikallisiin räjähtäneisiin gallerioihin, joihin kuka tahansa saattoi tuoda teoksensa. Prosessi jatkui Galleria Pelinillä Helsingissä Pirtola and his Toverit -näyttelyssä, missä seinät täytettiin teoksilla kuka-ehtii-ensin jurytyksellä sekä galleria Jangvassa, missä teoksia vaihdettiin päivittäin ja torimaalaukset ja kumoukselliset julistukset elivät sulassa sovussa.
VR:n makasiineilla teimme 90-luvun vaihteessa Pekka Kainulaisen kanssa kokonaisen koulun Taiteena, missä opiskelijat saivat itse päättää lukujärjestyksestä. Maksamattomat vuokrat maksoimme järjestämällä näyttelyitä Suomen suurimmassa galleriassa, Helsingin rautatieasemalla, missä päivittäin oli 200 000 katsojaa ja lopulta Yoko Onon ja John Lennonin WAR IS OVER julisteteos.
Ainosta lähti liikkeelle myös videopäiväkirjani, johon olen tallentanut näitä tapahtumia, jotka joko ovat taidetta tai sitten ei. Helsingin alueellisessa televisiossa ATV:ssä toteutui ihmeellinen mediaunelma vuosituhannen vaihteessa: Saatoin itse kuvata ja leikata omannäköisia taideohjelmia villisti ilman mitään formaattia! Joko se oli viimeinen vapauden välähdys mediassa, jonka tulisi olla kuvataiteen ykköspaikka, tai sitten esimakua suuresta tulevai-suudesta.
TYÖTAITEEN SEIKKAILIJAT
Luovalla seikkailuhengellä voitaisiin tehdä kukoistavia keskuksia, missä ihmiset voisivat löytää ja tunnistaa itseään. Tämä vaatii taiteilijan asenteen muuntumista pelkästä ateljeeseensa sulkeutuneesta ympyräntuijottelijasta täysimittaiseksi yhteiskunta-rakentajaksi. Sellainen avantgardisti on esimerkiksi Ritva Harle. Tämä Itä-Helsingin työruusu on työllistänyt työttömiä halkovalleillaan ja lähiötapahtumilla ja Unelmagallerialla, missä ihmiset ovat päässeet kohtaamaan toisiaan kerrostalovuorten onkaloista. Hän ei ole käyttänyt sosiaalisiin veistoksiinsa kulttuurirahoja, vaan saanut ne yleisiltä sosiaalitahoilta puhumalla. Harlen esimerkki näyttää, miten virka-porras vain odottaa taiteilijan ideaa innostuakseen aivan uuteen toimintaan. Samaa on tapahtunut Myllypurossa, missä lähiötaiteilija Jonna Pohjalainen viime jouluna koristutti betonitalojen ikkunat pyöränvanteista asukkaiden itsensä tekemillä valo-koristeilla. Tällainen urhoollinen kitshin ja sosiaalisen radikaalisuuden yhdistäminen ei tietenkään vie arvoa kaikelta siltä galleriataiteelta, jota viikottaisessa vaihtuvuudessaan voi vain ihmetellä. Erilaiset laitokset voisivat hyvin työllistää taiteilijoita, kuten Petri Kaverma osoitti taidekoulu Maan Giverny-projektillaan, viemällä oppilaita taiteilijoiden johdolla työskentelemään Helsingin sairaaloissa ja vanhainkodeissa.
ÄLY HOI, ALA JÄTÄTTÄÄ!
Paralleelisesti nykytaiteelle on kasvanut nykykansantaide, ITE-taide. Nämä itsetehdyn elämänsä vartijat eivät yleensä tiedä yhtään mitään taidemaailmasta, vaan väsäilevät teoksensa pihamailleen liiteriateljeessa kierrätysrojusta. Kansan syvistä riveistä ja metsiemme kätköistä nousevat ilmaukset ovat paradoksaalisesti kaikkein ilmaisevinta nyky-sitä-itteään, vaikka ne haluavatkin jäädä korpien kätköihin. Ne ovat eläinkuvia metsän eläimille: Savanni palmui-neen ja leijonineen Kauhajoen kuusikossa. Tai kokonainen Karjalan lovileikattu talo osina tekijänsä kellarissa, aikakauslehdistä leikattu ja tussitikitetty pop-kuvasto Petäjävedellä yhden miehen Punaisen Torpan museossa, puukalikkakubismia ja yhteiskuntasatiiria Siurossa, valkoiseksi maalattuja armo-mersuja ja Jeesusleikkuupuimureita ITE-käsite-helluntaisaarnaajan pihalla Pohjanmaalla. Koko Suomi tuntuu pursuilevan ITE-taidetta, jossa ilmenee visuaalisessa muodossa se kansanhuumori ja pyhän välähdys, joka ilmenee kansanrunoudessa, saduissa ja pilkkaralleissa ja mikä tätä maata lopulta pyörittää. Jokainen haluaa olla taiteilija.
Erkki Pirtola