Näkökulma - Luovuuden pakottomuus

Kun taidemaailmaan tuodaan outsider-taiteen kaltainen ilmiö, joka vaatii entistäkin henkilökohtaisempaa osallistumista ja ennakkoluulottomuutta, katsoja ei voi paeta näiden teosten intensiteettiä kulttuuristen viittausten leikkikentälle. Vastaanottajalla ei myöskään ole täydellistä tulkinnanvapautta, kun hän kohtaa esimerkiksi mielisairaiden tekemää taidetta. Outsider-taide on kuitenkin vastaanottajien taidetta, sillä on enimmäkseen katsojan vastuulla, syntyykö alkuperäisestä mono-logista vuoropuhelu.

Toisin kuin suuri osa outsider-taiteesta nykykansantaide, joka ammentaa esimerkiksi populaarikulttuurista, sallii katsojan jatkaa teoksissa ehdotettua leikkiä ja kehitellä ideoita eteenpäin. Kekseliäisyys, usein huumori ja oivaltamisen ilo ovat sekä tekijän että katsojan jaettavissa.

Outsider-taidetta ei oikeastaan voi tulkita irrallaan tekijöidensä elämästä tai siitä näkökulmasta, että tekijät ovat taidemaailman valtavirran ulkopuolelta. Siksi outsider-tekijöiden elämäkerrat ovat tärkeitä. Suhteutamme näkemämme tekijän elämäkertaan ja joudumme hyväksymään virheet ja liioittelut, joita emme hyväksyisi ammattitaiteilijoilta. Teokset eivät elä omaa elämäänsä, vaan tekijänsä elämää. Ne ovat vastahakoisia paljastamaan kaikkia merkityksiään, vaikka näyttävätkin melkein kiusallisen vilpittömiltä.

Outsider-taide – etenkään pääasiassa mielisairaiden tekemä art brut – ei yleensä viittaa oman maailmansa ulkopuolelle. Sen sijaan outsider-taiteilijat avaavat ikkunoita, joista voimme kurkkia sisälle inhimilliseen psyykeen ja ’toiseen’ sosiaaliseen todellisuuteen. Jokaisella tekijällä on oma tarinansa ja siksi jokainen teos on uusi ikkuna yhteen erityiseen sieluun.

Outsider-tekijöillä on usein tekemisen pakko, vimma saada paperi täyteen. Nykykansantaiteilijat puolestaan eivät oikein osaa olla jouten, mitään tekemättä. Sekä outsider-taide että nykykansantaide ovat sukua sellaiselle nykytaiteelle, jossa olennaista on toiminta sinänsä, tekemisen prosessi. Nykykansantaiteelle on luonteenomaista lähiympäristön muokkaaminen: Ite Tehdään Elinympäristö, ITE. Muut outsider-tekijät puolestaan luovat omia mielenmaailmojaan vailla ulkoista suorituspakkoa. Näiden tekijöiden ei tarvitse täyttää kenenkään ulkopuolisen odotuksia, ei edes yleisön, muusta kulttuuri- ja taidemaailmasta puhumattakaan. Olennaista on omaehtoinen toiminta, mitä ihailemme ’puhtaana luovuutena’. Katsojan näkökulmasta outsider-tekijöiden ja nykykansantaiteilijoiden töissä on luomisen vapautta ja pakottomuutta, joka on syntynyt toiminnan itsetarkoituksellisuudesta, kiireettömyydestä, onnistumisen ilosta ja siitä, ettei virheitä pelätä, koska ei ole tarpeen osoittaa osaamistaan. Tekijät omistautuvat luovuudelle täysin riippumatta siitä, onko heillä yleisöä vai ei.

Nykytaiteilija korvaa joskus taiteellisen tuotteen pelkällä prosessin esittelyllä korostaakseen vaikkapa taiteen tekemisen fyysisyyttä tai hän voi ottaa kantaa esimerkiksi totuttuihin taiteen tekemisen tapoihin. Taiteilija myös suunnittelee prosessin etukäteen ja analysoi sen jälkeen päin. Hän esittää prosessin taidemaailman arvioitavaksi. Taiteilijaa jännittää, millaisen vastaanoton hänen teoksensa saavat. Sitä vastoin outsider- tai art brut -tekijää ei ehkä kiinnosta luomistyönsä tulevaisuus; luominen itsessään riittää hänelle. Hän voi jopa tuhota aikaa vaatineen työnsä, vaikka on puurtanut sen parissa määrätietoisesti. Ammattitaiteilija haluaa kommunikoida sanomaansa kanssaihmisille, mutta nykykansantaiteilija tai joku muu outsider-tekijä tulee sen sijaan kuvanneeksi luomistapahtumaa.

Yksi ammattitaidetta ja outsider-taidetta yhdistävä tekijä on omaperäisyys tai ainakin pyrkimys siihen. Sen sijaan harrastajataiteilijat ihailevat ja jäljittelevät korkeakulttuurista taidetta ja sen perintöä; he tavoittelevat taiteen kaltaisuutta ja saavat mielihyvää oman taitonsa kehittämisestä. Osittain siksi harrastajataide ja outsider-taide ovat eri asioita. Jälkimmäinen haastaa harrastajat suvereenilla luovuudellaan.

Meillä länsimaissa on vielä puutteellinen traditio tarkastella ja eritellä muuhun kuin vakiintuneeseen ja perinteiseen taidekulttuuriin kuuluvia visuaalisia ilmiöitä. Siksi outsider-taiteen, art brutin ja nykykansantaiteen tekijöiden näkemykset eroavat paljonkin taideyleisön tai taideammattilaisten vastaanottotavoista. Laajemmassa mielessä outsider-taide ei myöskään ole mikään yhtenäinen ilmiö, sillä erilaisille teoksille on yhteistä ainoastaan sopeutumattomuus kulttuurin valtavirtojen muoteihin ja käytäntöihin. Onko tämä sitten taidetta lainkaan? Kun jokin uusi ilmiö kolkuttaa taidemaailman portteja, se antaa syyn tarkistaa, mitä oikeastaan pidämme taiteena ja miksi. Taiteen rajoja ei voi etukäteen tarkasti määritellä, vaan ne määritellään tilannekohtaisesti, esimerkiksi Kiasman Omissa maailmoissa -näyttelyn ja sen saaman vastaanoton myötä.

Helena Sederholm
Professori, Taideteollinen korkeakoulu