Kiasma - Fantastista! Fiasko!

Takinkääntäjän tunnustukset

Usein ajatellaan, että näkemysten ja mielipiteiden vakaus on kantajalleen kunniaksi. Järkähtämätön, jääräpäinen pitäytyminen kerran omaksuttuun kantaan on ylpeyden aihe. Jos ei politiikan alueella tähän kykene, on - valtio-opillista termiä käyttäen - "takinkääntäjä".

Takinkääntäjiä löytyy kuitenkin myös muilta elämänaloilta. Luonteenvakautta voi testata vaikka kysymyksellä: "mikä on kaunista"?

On aika ripittäytyä, julkisesti. Olen takinkääntäjä, olen ollut takinkääntäjä ja tulen aina olemaan takinkääntäjä. Tarkennettakoon kuitenkin - ensijaisesti olen (olen ollut ja tulen olemaan) juuri ns. esteettinen takinkääntäjä.

Väitän (ja lohduttaudun): melkein jokaisessa meissä asuu jonkinkokoinen esteettinen takinkääntäjä. Sen paljastaa aika.

Kuinka moni voi minkäänlaista häpeää tuntematta kahlata läpi menneisyytensä vaatekuvaston, aivan kaikki valokuvat, myös ne joita ei onneksi koskaan otettu. Kuka rohkenisi ylpeästi yhä sonnustautua kaikkiin noihin hulmuaviin vaatekappaleisiin, hiusasetelmiin ja ilmeisiin.

Mutta emme me rakenna vain itsestämme ympäristöön sulautuvaa esteettistä esinettä. Yritämme vaalia kauneusarvoja lähimmässä ympäristössämme, kotona.

Sisustuslehtien kuvat 60- ja 70-luvuilta tarjoavat tyrmäävän annoksen arjen estetiikkaa - ja aihetta piinalliseen itsetutkiskeluun. Noita kirkuvia värejä, tuollaista televisiotuolia olen pienen„ poikana vilpittömästi ihaillut!

Mutta onko kyse vain muodista, pelkästä arkimieltymysten pintaliidosta? Pelkään pahoin että kaiken tämän puuhastelun (vaatekerrosten viattomalta vaikuttavan vaihtelun, huonekalujen siirtelyn) taakse kätkeytyy karmea salaisuus: meidän kunkin sisäinen takinkääntäjä. Ja sen kääntöliikkeiltä eivät säästy edes vakavat esteettiset kysymykset.

Muuan verraten suurikokoinen esteettinen objekti on saanut ainakin minut tempoilemaan ulommaisia vaatekerroksiani niin moniin asentoihin, että liikehdintä on käynyt vaativasta voimistelusta.

Ensin olin Kiasmaan ihastunut.

Vai olinko itse asiassa ihastunut siihen kiukunpurkausten kirpeyteen, jonka pelkkä rakennussuunnitelma oli aiheuttanut: hyvä, että noita pikkusieluja vähäsen järkytetään. Sitten kuljin raitiovaunulla muutaman sata kertaa rakennustyömaan ohi. Mitähän tästä tulee, mietin huolestuneena. Entä tuhannen raitiovaunumatkan jälkeen? Siirrynkö epätoivoissani Eduskuntatalon puolelle!?

Sitten yhtäkkiä Kiasma oli valmis. Piristävää, hoin itselleni lumisohjon keskellä. Mitä minä sanoin! Pääsin käymään sisällä kun rakennus oli vielä tyhjä. Mitä muotoja, visioita! Ryhdyin heti valamaan rakennusesteettistä takkiani kipsiin - ei, saman tien teräkseen.

Museo avattiin. Väkeä oli paljon. En oikein pystynyt keskittymään. Törmäsin tungoksessa arkkitehtiystävääni. Ryhdyin ensin pontevasti kehumaan paikkaa, ja kun en saanut välitöntä vastakaikua, vähemmän pontevasti. Lopulta vaikenin ja keskustelukumppani totesi, leppoisasti: onhan t„m„ ihan hieno - mutta tarvitseeko nykytaide ympärilleen kirkon?

Nielaisin, vedin henkeä, ja muutin heti mieltäni: paska rakennus. Herra paratkoon - puolet seinistä on vinoja, miten niihin voi ripustaa tauluja!? Palasin paikalle sataviisikymmentätuhatta kävijää myöhemmin. Raivostuneet kansanjoukot eivät yllätyksekseni olleetkaan repineet rakennusta maan tasalle. Kansa on sokeaa, ajattelin. Kiertelin Kiasmaa vannoen, ettei mikään museotekninen puute jäisi vaille huomiotani.

Sitten tapahtui jotakin kummallista. Olikin kulunut tunteja, useita. Olin unohtunut - vähän sinne sun tänne. Jäänyt katselemaan - vähän kaikkea. Niin no, myöntelin, rakennus ei pysty täysin estämään taideteosten havainnointia - ainakaan valistuneen havainnoijan kohdalla.

Sitten taas satoi vaakasuoraan pari päivää. Kiasma osui pyöräilyreittini keskelle: purkakaa tuo rumilus! huutelin.

Seuraavana päivänä aurinko paistoi viisitoista minuuttia. Juuri tuolloin kääntyi kävelyurani pääpostitalon nurkalta pohjoiseen. Päätin heti kirjoittaa yleisönosastoon: "Eikö Kiasma voitaisi rakentaa joka kaupunginosaan!"

Ehkä on niinkin että kaikki liikkuu, maailma liikkuu, elää. Ja me, meidän takkimme ja museo sen mukana.
Tulkaa kysymään minulta Kiasmasta. Voi olla että tempoilen hetken päällysvaatteitani. Mutta takaan, että sitten olen lopullisesti jotakin mieltä.

Markus Nummi