Miksi KAUNIS ei ole oikea sana?

Sanoilla on historiansa. Jotkut sanat joutuvat historiansa syömiksi: ne purraan merkityksettömiksi. Toiset historia levittää: ne alkavat tarkoittaa mitä sattuu. Kummassakin tapauksessa on vaikea käyttää sanaa mihinkään merkitykselliseen, sillä merkitykset pakenevat. Kammottavan hyvä esimerkki on sana "kaunis".

Sillä ei ole oikeastaan muuta merkitystä kuin se, minkä jokainen käytössä sattuu antamaan. Sana ei enää ole yhdessä ymmärrettävä, koska se on muuttunut tarkoittamaan sitä, mistä itse kukin itsekseen tykkää. Kammottavaa tässä on, että "kaunis" on alun perin tarkoittanut tapaa, jolla me ihmiset yhdessä ja osuvasti ymmärrämme maailmaa. Kaunis on silmin nähtävissä, käsittein käsitettävissä ja sanoilla keskusteltavissa. Maailman ymmärtäminen on nyt siis vakavasti uhanalainen, koska ei ole enää yhteistä sanaa.

Taiteen arvioimisessa tästä on tullut varsinainen kompastuskivi. Aiemmin saatoimme keskustella taideteoksesta juuri puhumalla sen kauneudesta, siitä, kuinka se on kaunis, ja siitä, millä tavalla se ei ehkä ole kaunis. Yleensä kaikki ymmärsivät, mistä puhuttiin. Kaikkihan näkivät ja juuri näkö oli se, mihin luotettiin ja mihin nähden arvio tehtiin. Kaunis oli myös melkein sama asia kuin hyvä; niinpä arvokas ja hyvä aihe tuotti kauniin lopputuloksen.

Vielä silloin, kun saatoimme puhua kauniista ja rumasta, puhuimme siitä, kuinka asiat näyttäytyivät meille taiteessa: pohdimme, onko taide totuudellista, onko se moraalisesti hyvää ja näyttääkö se meille jotain uudella tavalla. "Kaunis" tarkoitti, että vastasimme "kyllä" kaikkiin näihin kohtiin. "Ruma" tarkoitti, että teos oli huono ja epäonnistui toteuttamaan tehtäviään maailman paljastamisessa. Silmä näet havaitsi tämän, koska se oli koulittu tunnistamaan juuri tämän.

Mutta kuinka nyt on? Kuka uskaltaa sanoa työstä kuin työstä arvion, jossa kuuluu sana "kaunis"? Tai osallistua keskusteluun tämän arvioijan kanssa? Pahinta on, ettei ole oikeastaan muitakaan käsitteitä, joilla keskustelua kävisi.

Tilalle ovat tulleet ammatti-ihmisten "historialliset perspektiivit", tyylikausien luetteleminen, oudoilla teknisillä termeillä mässäily - sanalla sanoen sellainen puhe taiteesta, jota vain harva voi seurata ja vielä harvempi ymmärtää. Pahinta on kuitenkin, että tällä asiantuntijoiden keskustelulla ei voida peittää ongelmaa: meillä ei ole uutta yhteistä, jaettavissa olevaa puhetta taiteesta.

Niinpä me katselemme kuvia, kyhäelmiä ("installaatioita"), videosekoiluja ja muita teoksia onnettomina, koska ei ole tapaa puhua niistä. Ne eivät ole kauniita - se on useimmiten totta. Mutta ne eivät myöskään ole rumia. Ne eivät aina ole edes yhdentekeviä, mutta mitä ne ovat?

Kun me nyt olemme silmikkäin taideteoksen kanssa, emme luota silmiimme. Yritämme kaivaa mielestämme jotain, jonkin yhteyden, jonkin merkitystä antavan, jolla teos aukeaisi tai edes tulisi tunnistettavaksi. Me yritämme asettaa teoksen jonnekin, johonkin tuntemaamme ajatus- tai merkitysyhteyteen. Useimmiten me löydämme teoriaa, taiteen ulkopuolisia tekijöitä, teknologiaa, psykologiaa tai vain arkipäivää, joista emme voi vääntää mitään, mikä muuttuisi tärkeäksi, toisi uutta tai veisi mennyttä pois. Yleensä jäämme suuren hämmennyksen valtaan, hämmennyksen, josta ei kasva mitään.

Kun meitä yritetään ohjata "katsomaan" taidetta ja "keskustelemaan" taiteesta, vieraus on yhtä suuri. Ikään kuin mikään ei koskettaisi juuri minua. Jopa silloinkin, kun annetaan erikseen lupa sanoa mitä tahansa ja kokea mitä tahansa, tunnemme itsemme teennäisiksi, valehtelijoiksi, ikäänkuin olisimme kehumassa keisarin uusia vaatteita, joita ei ole.

Tämä muutos on koskettanut yhtä lailla taiteilijoitakin. Monet heistäkin ovat yhtä ymmällään. On siis aiheellista olettaa, että syy on vieläkin yleisempi. Ehkä syy on maailmassa.

Jos taiteessa on kyse ihmisen suhteesta, maailmaan, sen tulkitsemisesta, sen lisäämisestä, sen kommentoimisesta, maailma itse on varmaankin syynä siihen, että tästä suhteesta on tullut erilainen kuin ennen, aiheena vaikea jaettavaksi ja keskusteltavaksi. Ehkä onniin, että "kaunis" ajattelun kategoriana tuli käytetyksi loppuun, sillä sitä ei ehkä enää voi jakaa vaikka haluaisikin: kaikki "kaunis" alkaa olla kitschiä, pelkkää pilaa, viihdettä, irvikuvaa. Sen tilalle on tarvittu yritys puhua uudella tavalla.

Kun olemme silmikkäin nykytaiteen teoksen kanssa, me emme enää ole suljetussa maailmassa: on olemassa muutakin kuin teos ja katsoja. Paikalla ovat kaikki ne teoriat, jotka ovat muuttaneet käsitystämme maailmasta, poliittiset, taloudelliset ja luonnontieteelliset ideat. Paikalla on myös kuollut jumala ja hänen paikkansa ottaneet ihmiset, nuo teoreetikot, jotka ovat tehneet arkipäiväistä ja sotkuista siitä, minkä piti olla kirkasta ja täydellistä. Mukaan pyrkivät myös taideteoreetikot ja -kriitikot, opettajat ja ohjaajat. Tässä sekavassa seurassa me tarkastelemme teosta, tietämättä, missä merkitysyhteydessä meidän se oikeastaan pitäisi nähdä.

Tämä uusi tilanne ei ole vältettävissä: me olemme siinä. Mutta samalla voimme muistuttaa itseämme, että edelleen ainut välitön tapa olla tekemisissä teoksen kanssa on aistinen: silmät, kädet, nenä, joskus kielikin antavat välittömän kosketuksen teokseen. Välitöntä kosketusta usein hämärtävät nuo muut paikallaolijat, mutta ne eivät välttämättä tee aistista välittömyyttä tyhjäksi.

Vaikka meillä olisi kuinka paljon tietoa, ideoita ja ideologioita, maailma kuitenkin on aina voimakas ja päällekäyvä. Teoksen kanssa voi ottaa mittaa harjoittamalla näkemistä ja aktiivista katsomista. Koska muitakaan asioita ei saa suljetuksi kokonaan pois, niitä voi kokeilla: Onko tämä tai tuo asia merkityksellinen siihen nähden, mitä koen? Näenkö todella vai pannaanko minut pakolla näkemään jotain?

Ihmisen aistinen kyky on sekin voimakas. Monet ihmeistä ovat todellisia, koska ne on nähty. Samalla tavalla aistinen - silmä, korva, käsi, kieli - voi murtaa tottumusten ja opetuksen puuduttavan seinän ja päästää lähelle teosta ja siten lähelle teoksen luojan paljastamaa maailmaa.

Ja mikä parasta: silmä paljastaa muita keinoja paremmin, onko keisarilla uusia vaatteita, vai onko teos pukeutunut pelkkään demagogiaan.

Juha Varto, FT, dosentti