Charlotte Engelkes: Näyttämöllä pitää olla rehellinen

Sweet on ensimmäinen sooloteos, jonka loin itse itseäni varten. Teoksen päähenkilö, ohjaajan vaimo, on voimakas ja älykäs nainen. Maailmaa uhkaavasta sokerisalaliitosta muodostuu hänelle kuitenkin pakkomielle, joka muuttaa hänet Hamletin kaltaiseksi traagiseksi ja heikoksi hahmoksi.

Sweet on eräänlainen kabaree jostain stand-upin ja teatterin välimaastosta. Se pohjautuu omiin lauluihini ja tarinoihini. Tanssijan taustani vaikuttaa aina esityksiini.

Tunnen olevani lähempänä tanssia kuin perinteistä teatteria. Mielestäni koreografit käyttävät eri taidemuotoja useammin kuin teatteriohjaajat ja ovat työssään avoimempia muillekin kuin perinteisille metodeille.

Minun metodini on aina ollut suurin piirtein sama jopa yhteisprojekteissa muiden ohjaajien ja koreografien kanssa. Minä teen. Teoksella voi olla teema tai tarina. Yritän tuntea, mitä se merkitsee minulle henkilökohtaisesti. Sitten toimin ennen kuin ehdin ajatella liikaa. Jälkeenpäin analysoin, onko materiaalille mitään käyttöä. Ja alan säveltää. Olen huomannut, että menetelmäni on usein teatterinäyttelijöiden mielestä turhauttava, sillä siinä ei koskaan kysytä "miksi". Minusta taas mielenkiintoisinta on aina ollut kysyä "miten" ja "milloin" ja "mitä". Silloin on helpompi olla vapaa. Uskon myös, että jos aineisto syntyy omasta itsestäni, se puhuttelee myös muita. Mutta se ei ole sama asia kuin että olisin lavalla yksityishenkilönä, sellaisesta en ole kiinnostunut.

Onko se teatteria? Onko se tanssia?

Kaikista maailman kansoista erityisesti ruotsalaisilla on suuri tarve keksiä sana tai määritelmä sille, mitä näyttämöllä tehdään. Onko se teatteria? Onko se tanssia? Teen sitä mitä osaan ja toisinaan myös sellaista mitä en osaa: tanssin, laulan, näyttelen ja teen kaiken sen, mitä täytyy tehdä. Esitän. Jotkut kutsuvat sitä mielellään performanssitaiteeksi. Minä taas yhdistän performanssitaiteen improvisoidumpiin tapahtumiin ja installaatioihin, mutta en pane pahakseni, jos minua kutsutaan performanssitaiteilijaksi, käytänhän työssäni improvisoitua materiaalia. Sitä paitsi nykyisin performanssitaiteella tarkoitetaan mielestäni myös sitä, että tekee erilaisia asioita.

Halusin taidemaalariksi, mutta huomasin vasta melko myöhäisessä elämänvaiheessa, että minun oli pakko ensin liikuttaa kehoani ja tanssia.

Aloitin itämaisen tanssin ryhmässä vuonna 1984. Meillä oli yli 300 esitystä vuodessa. Esiinnyimme teattereissa, ostoskeskuksissa, juhlissa, vanhainkodeissa, sairaaloissa, konserttitaloissa, teltoissa ja oikeastaan missä vain. Toimme vanhan ja perinteikkään taidemuodon suuren ihmisjoukon ulottuville. Olen itseoppinut, ja pidän noita vuosia tärkeänä osana koulutustani. Ompelimme itse esiintymispukumme, teimme tanssinumeromme ja myimme esitystämme. Koulutukseni jatkuu edelleen. Elämisen kautta.

Olen käynyt vain yhdessä koe-esiintymisessä elämäni aikana. Se oli Michael Laubin produktiota Remote Control varten. Työskentelimme yhdessä yhdeksän vuoden ajan. Hän on vaikuttanut suuresti käsitykseeni teatterista. "Jos jokin näyttää hyvältä, siinä on järkeä".

Haastan itseni tanssijana

Raimund Hoghen kanssa yhteistyössä tekemäni projekti Dialogue with Charlotte syvensi uskoani siihen, että näyttämöllä pitää olla rehellinen ja oma itsensä. Säveltäjä Heiner Goebbelsin Hashirigaki, jota esitimme kiertueilla kuuden vuoden ajan, opetti minut seuraamaan omia visioitani musiikissa. Se myös antoi minulle mahdollisuuden esiintyä todella suurissa teattereissa ja oopperataloissa ympäri maailman.

Olen tehnyt projekteja koreografi Sacha Walzin kanssa vuodesta 2002 saakka. Niissä haastan mielelläni itseni tanssijana ja improvisoin eri maista kotoisin olevien, todella hyvien tanssijoiden kanssa. Niistä viimeisin, Dido and Aeneas, suo minulle ilon tuntea kuuluvani oopperaan ja suureen esiintyjäryhmään.

Yritän kärsiä rennommin

Olen jatkuvasti mukana projekteissa, joissa käytetään eri näyttämökieliä. Tästä hyvänä esimerkkinä on yhteistyöni singaporelaisen ohjaajan Ong Keng Senin kanssa. Eräässä teoksessa esiinnyn kiinalaisen oopperalaulajan, thaimaalaisen naamiotanssijan, ranskalaisen modernin tanssijan, japanilaisen teknosäveltäjän ja korealaisen hovilaulajan kanssa. Ihmiset kysyvät minulta, mitä ihmettä teen heidän seurassaan. Minä kerron tarinoita lapsuudestani ja laulan James Bond -lauluja. Projekti on buddhalainen.

Eniten minua kehittävät omat performanssini. Niissä pyrin olemaan voimakas, keskittymään ja samalla luottamaan prosessiin. Naisnäkökulma on vahva. En koskaan etsi sitä, mutta se on aina läsnä. Omien esitysten tekeminen voi olla tuskallista, mutta nykyisin yritän kärsiä rennommin. Myönnän, että myös nautin siitä paljon. Paljon!

Olen esittänyt Strindbergin Miss Julien musikaalina ja viime aikoina Miss very Wagneria. Kutsun töitäni folkloreksi, koska ne ovat omia versioitani. Haluan tehdä teokseni kaikille, en vain koulutetulle tai taiteesta kiinnostuneelle kulttuuriväelle.

Miss very Wagner pitää sisällään olennaisen neljästä oopperan naishahmosta, joita esitän niin kuin haluan. Olen muuntanut Wagnerin oopperat yhden naisen showksi, jossa on syvyyttä ja huumoria muttei niinkään satiiria. Rakkaudesta lajiin mutta ilman kunnioitusta muotoa kohtaan.

Minulle kaikkein tärkein asia on huumori. Voin toki olla samalla hyvin surullinenkin. Mielestäni täydellinen omistautuminen ja etäisyyden ottaminen itseensä ovat hyviä raaka-aineita niin taiteessa kuin elämässä yleensä.

Charlotte Engelkes