Santeri Tuorin Vesiputous on pohjimmiltaan hyvin yksinkertainen videoteos. Taiteilija on yhdestä pisteestä valokuvannut ja videoinut kuohuvaa vesiputousta ja nauhoittanut sen pauhua. Teosta edeltää kuitenkin eri ilmaisutapojen pitkäjänteinen tutkiminen ja tekijän tietoisuus kuvataiteen perinteestä.
Vesiputous näyttää luontevalta jatkeelta Tuorin aikaisempaan tuotantoon, josta sen ilmaisu ja tekniikka on sovellus. Vesiputousvideo on yhdistetty samaa vesiputousta esittävän stillkuvan päälle. Aina ei erota allaolevaa kuvaa selkeästi, se on läsnä vain aavistuksena. Ääni on kuvaustilanteessa nauhoitettu vesiputouksen hidastettu ääni. Lisäksi matalia ääniä on korostettu, mikä syventää putouksen jylinää.
Vaikka Vesiputous perustuu liikkuvaan kuvaan, ei Tuori kuitenkaan elokuvalle ominaiseen tapaan kerro, vaan hän kuvaa kohdettaan. Hän ei käytä kamera-ajoja, editointia tai muita kerronnallisia menetelmiä. Tuorin kamera on päinvastoin liikkumaton ja maisema äärimmmilleen pelkistetty. Kameran läsnäolon voi kuitenkin aistia ja pelkistettykin maisema muuttuu ajassa.
Vesiputous liittyy Tuorin mukaan erityisellä tavalla maisemataiteen perinteeseen. ”Vesiputous on olemassa sekä kuvana että fyysisenä kokemuksena. Teoksen lähtökohtana on kuvataiteen traditio, joka pääasiassa perustuu näkemiseen. Vesiputoukseen olen tuonut jotakin lisää: teos pyrkii simuloimaan aitoa kokemusta luonnonilmiön äärellä.”, Tuori kertoo.
Santeri Tuori kuvaa kohdettaan toisaalta itseään edeltäneiden maisemataiteilijoiden tapaan, toisaalta hänen maisemansa on venynyt koskemaan monia aisteja samanaikaisesti. Näköaistin lisäksi myös kuuloaisti ja tuntoaisti aktivoituvat, kun putouksen matala kumina tuntuu väreilynä videotilan seinissä ja penkissä. Osallisuus maisemaan on niin voimakasta, että voi melkeinpä aistia pienten vesipisaroiden leijailevan ilmassa ja tuntea veden tuoksun. Lähemmäs luontokokemusta on vaikea päästä Helsingin keskustassa.
Kuvasta liikkuvaan kuvaan
Tuori on siirtynyt asteittain valokuvasta kohti liikkuvaa kuvaa ja sitä omaleimaista ilmaisua, jota hän on käyttänyt Vesiputous-teoksessaan. Jälkikäteen voi hahmottaa eräänlaisen ilmaisun evoluutioprosessin kohti Vesiputousta hänen aikaisempien teostensa kautta.
Ensimmäinen teos, joka irtosi ”puhtaasta” valokuvasta ja samalla muistutti erilaisista näkemisen ja hahmottamisen tavoista oli Sokea kaupunki vuodelta 1998. Siinä esiteltiin valokuvin sokean miehen reitti kaupungin halki. Uutena elementtinä valokuvaa täydentämässä oli ääni, näkövammaiselle tärkeä asia.
Valokuvan käsite laajeni myös muotokuvassa Julia / 3 min 36 sek, joka koostuu 78:sta valokuvasta. Vedokset esitetään ruudukossa, josta voi tutkia Juliassa-nimisessä henkilössä tapahtuvia muutoksia 3 minuutin ja 36 sekunnin aikana.
Valokuvan ja liikkuvan kuvan välimaastoon sijoittui Posing Time, sarja animoituja muotokuvia. Muotokuvat Tuori toteutti kuvaamalla kohdettaan lankalaukaisimen avulla viereisestä huoneesta. Taiteilija painoi laukaisinta kahden sekunnin välein tunnin ajan, mutta ei tiennyt kuinka henkilö poseerasi tilassa. Kuvat siirrettiiin videolle ja esitettiin kolmen kuvan sekntivauhdilla. Lopputulos on nykiväliikkeinen muotokuva, joka paljastaa konkreettisella tavalla kuinka ihminen on ajassa. Muotokuvien henkilössä tapahtuvat muutokset ovat pieniä, mutta havaittavia.
Samankaltaiset pienet muutokset rekisteröityivät Hymy-sarjaan, joka lisäksi muistuttaa kameran läsnäolosta. Tuori on videoinut eri henkilöitä hymyilemässä kameralle puolesta tunnista tuntiin. Sekä katsojan että kuvattavan hymyt hyytyvät hetkittäin. Kamera suorastaan huutaa läsnäoloaan hymyn pitkittyessä ja käydessä yhä väkinäisemmäksi.
Kamerasta ja ajasta muistutti myös lasta osuvasti kuvannut Mörkö. Eläväinen lapsi tuntuu liikkuvan katsojan ajatusta nopeammin, jälkeen jää eräänlainen haamukuva. Mörkö-teoksessa Tuori käytti yksinkertaista mutta omaperäistä tekniikkaa. Hän heijasti mustavalkoisen still(muoto)kuvan päälle värillistä liikkuvaa kuvaa. Lopputulos oli omintakeinen ilmaisu, joka toistuu muissakin teoksissa.
-Minna Raitmaa