Kokemus, ei kompastus

"Taide pitää kokea henkilökohtaisesti", sanoo Kiasman johtaja Berndt Arell. "Jos todella kohtaat taideteoksen ja kohtaat itsesi, todennäköisesti silloin tapahtuu jokin pieni muutos. Taide muuttaa yhteiskuntaa muuttamalla yksilöä - henkilökohtaisten kokemusten ja oivallusten kautta."

Kiasman juhlavuosi tarjoaa yleisölle henkilökohtaisia kokemuksia. "Taiteen kokeminen tapahtuu aina henkilökohtaisella tasolla, vaikka joillain taiteen aloilla voikin järjestää niin, että useampi ihminen pääsee kokemaan saman kokemuksen samaan aikaan." Berndt Arellin mielestä yksilökohtainen taso on taiteen kokemisessa ainoa merkityksellinen taso. "Koska jokaiselle näyttelykävijälle ei kuitenkaan voi rakentaa omaa näyttelyä, pyrimme rakentamaan näyttelykokonaisuuden niin, että siitä löytyisi jotain henkilökohtaista mahdollisimman monelle."

Museonjohtajan mielestä museon tehtävä on tarjota turvallinen ja viihtyisä ympäristö, luoda sellainen ilmapiiri, että katsoja uskaltaa itse oivaltaa asioita, ottaa vastaan taidetta. "Toivon, että kuvataiteella on oikeasti merkitystä ihmisten arjessa. Toivon, että näyttelyssä käynnistä jää merkityksellinen jälki, samalla tavalla kuin jos luet hyvän kirjan, katsot elokuvan tai käyt konsertissa. Meidän tehtävämme on pitää huolta siitä, että myös kuvataide tarjoaa elämyksellisen ja mieleenpainuvan taiteen kokemisen vaihtoehdon."

Avaimia ajan kautta

Kiasma on poikkeuksellinen museo aikakäsityksensä vuoksi. Monessa uutta taidetta esittelevässä museossa nähdään taidetta koko 1900-luvulta, mutta Kiasman aika alkaa 1960-luvulta - Kiasma on aina keskittynyt kirjaimellisesti nykyyn. "On kuvaavaa, että kun Kiasman henkilökunta puhuu 1970-80 lukujen taiteesta, siitä puhutaan nykytaiteen historiana, ei nykytaiteena."

Parhaimmillaan nykytaide, eli nyt tehtävä taide, tulee helposti lähelle - käsitteleehän se usein asioita, joita näemme ympärillämme koko ajan. Toisaalta nykytaiteen kokeminen saattaa olla haastavaa, koska se luo asioita, joita ei ehkä ole vielä olemassakaan. Vanhemmat taideteokset ovat usein tuttuja jo vaikkapa koulukirjan lehdiltä. Kun jonkin ennalta tutun teoksen sitten näkee todellisuudessa museon seinällä, on kohtaaminen helppoa, tutun kohtaamista.

Toisin kuin vanhempaan taiteeseen, meillä ei ole nykytaiteeseen valmista suhdetta vaan suhde luodaan uudelleen jokaisen taidekokemuksen kohdalla. Kuten yleensä kahden ennalta toisiaan tuntemattoman välillä, nykytaiteen ja katsojan kohtaamista helpottaa, kun uudet tutut esitellään toisilleen. "Yksi tapa tehdä nykytaiteesta tutumpaa on esitellä sen historiaa, niitä teoksia, joihin yleisö on jo kenties aikaisemmin tutustunut. Uskon, että yleisömme on kaivannut klassisempaa uutta taidetta: se haluaa nähdä jo jollain tapaa tuttuja teoksia viime vuosisadan lopulta."

Berndt Arellin kaudella Kiasma tarjoaakin katsojille mahdollisuuksia tavata nykytaiteen klassikoita - tutustua nykytaiteen historiaan. Kiasman tehtävä on tuoda esille koko se ajan kaari, jonka osa nykyhetkikin on. "Historiaan täytyy katsoa, jotta näkisimme, miksi olemme siinä, missä olemme nyt."

Valtaa ja vastuuta

"Taide sinänsä ei minusta ole mielenkiintoista. Tarkoitan siis sitä, että taiteen sisäiset diskurssit eivät kiinnosta minua. Kiinnostavaa on se taide, joka keskustelee ihmisten todellisuuden kanssa, joka käy keskustelua yhteiskunnan ja ihmisten kanssa. Kiinnostavaa on se taide, joka opettaa minulle asioita minusta. Tietenkin museonjohtajana osallistun myös taidekentän sisäisiin keskusteluihin, koska siellä kehitetään taiteen katsomista ja taidetta, mutta henkilökohtaisesti se ei ole tärkeintä. Minua kiinnostaa se, miten taide voi vaikuttaa yhteiskunnan asioihin, politiikkaan, yhteiseen elämäämme, minun elämääni."

Koska Kiasma on merkittävä instituutio, sen mielipiteellä on merkitystä: Kiasma saa taiteen äänen kuulumaan yhteiskunnallisessa keskustelussa. Vain tällainen laitos voi tehdä mahdolliseksi sen, että nykytaiteella on merkitystä yhteiskunnassa. Kiasman asema suomalaisen nykytaiteen keskeisimpänä vaikuttajana on sekä taakka että mahdollisuus. "Jokainen täällä töissä oleva käyttää paljon valtaa, joka liittyy kansallisgallerian tehtävään. Emme ole osa taide-elämän marginaalia vaan mitä voimakkaimmin osa sen valtavirtaa. Meidän on hyväksyttävä, että olemme merkittävin toimija nykytaiteen kentällä Suomessa ja kantaa tämän mukanaan tuoma vastuu."

Kiasman rooli isona museona, instituutiona, on esitellä kaikkea nykytaidetta - valtavirtaakin. Niinhän muillakin taidealoilla toimitaan: laitosteatteri esittää klassikoita, julkisin varoin toimivat orkesterit soittavat suosittuja sinfonioita. Arell korostaa, että samalla tavalla tulee Kiasman, isona museona, toimia omalla sarallaan, nyt tehtävän taiteen parissa.

"Marginaalia tulee esitellä marginaalissa. Meidän roolimme ei ole jatkuvasti kyseenalaistaa nykytaiteen valtavirran ilmiöitä. Jos esittelemme pelkästään vaihtoehtoja, jää suurin osa nykytaiteesta kokonaan esittelemättä - silloin annamme yleisölle omituisen kuvan nykyhetken taiteesta. Yleisö kuvittelee, että kaikki nykytaide on sitä, mitä marginaali tekee. Tehtävämme on pikemmin tarjota nykytaiteen vaihtoehtoliikkeille se institutionaalinen peilauspinta, jota vastaan marginaali-ilmiöt voivat kynsiään teroittaa."

Instituution rooli ei kuitenkaan tarkoita hampaattomuutta, tylsyyttä. "Jo toimeksianto kertoo sen, mihin uusiutumisemme ja tuoreutemme perustuu: olemme nykytaiteen museo. Esittelemme aina ajankohtaisinta, merkittävää ja kiinnostavaa taidetta. Kymmenen vuoden päästä Kiasman tulisi edelleen olla kiinnostava nuorten mielestä - soisin, että pystyisimme sekä säilyttämään nyt käyvät nuoret vakiokävijöinämme että kasvattamaan jatkuvasti uusia sukupolvia kävijöiksemme."

Rohkeutta ja turvallisuutta

Taide kannattaa tuoda ympäristöön, jossa sen kohtaaminen on turvallista, museoon. "Vaikka taideteos viedään fyysisesti ihmisten keskelle, vaikkapa kadulle, mutta se jää irralliseksi, ei liity mihinkään, ei teos oikeasti tule ihmistä lähelle. Jos teos ei puhuttele, tuota kokemusta, eivät ihmiset näe teosta keskellään vaan kompastuvat siihen - mitä hyötyä siitä on?"

Arellin mielestä aina kun museoissa on toteutettu projekteja, jotka ovat lähteneet yleisön näkökulmasta, siitä, mistä yleisö saa eniten irti, ovat projektit olleet onnistuneita. Jos sen sijaan näyttelyitä on tehty teoreettisista näkökulmista tulee kokonaisuudesta helposti tuntu, että kuraattorit tekevät näyttelyitä toisilleen - asiantuntijat asiantuntijoille, eivät yleisölle.

Juhlissa emännillä ja isännillä on tärkeä rooli toivottaa vieraat tervetulleiksi, saada heidät tuntemaan olonsa kotoisiksi ja viihtymään keskenään. Joissain museoissa museolehtoreista puhutaankin museoemäntinä ja -isäntinä. "Parhaimmillaan museopedagogiikka poistaa esteet ihmisten museokäynniltä: kävijän ei tarvitse jännittää sitä, miten museossa nyt ollaan." Tulkitsevaa pedagogiikkaa ei sen sijaan niinkään tarvita, koska ihmiset kokevat liian selittämisen ja tulkitsemisen heitä aliarvioivana - ihminen joka on kiinnostunut taiteesta on kuitenkin, tai hänen tulisi olla, kiinnostunut itse luomaan oman tulkintansa teoksesta.

Museonjohtaja Berndt Arell korostaa taiteen kokemisen henkilökohtaisuuden merkitsevän myös sitä, että katsojalla on vastuu omasta kokemuksestaan. "Valitettavasti vain harva ihminen on niin avoin, että uskaltaa ottaa vastaan sen muutoksen ja kokemuksen, mitä taiteella on tarjota. Ihmiset ajattelevat, että taide ei ole elämää, taide vain esittää elämää. Jos taidetta pitää vain "taiteena", mitään muutosta ei pääse tapahtumaan. Taiteilija on kyllä tarkoittanut, että hänen työnsä on osa todellisuutta. Katsojan pitää uskaltaa ottaa riski, että ottaa taiteen vastaan osaksi omaa todellisuuttaan."

-Milla Unkila