Lumon ja vieraantumisen välissä

Sekä kuvataide että runous ovat tällä vuosisadalla perustuneet kuvaan. Keskeisin 1900-luvun runous on ollut sanoista tehtyä taidetta, jonka tärkein rakenneyksikkö ei ole ollut lause tai ajatus vaan kielellinen kuva. Silmä on hallinnut lukemista, kuten se on määrännyt katsojan reitin galleriassa. Nykyään katseen asema on uhattu, sillä kukaan ei jaksa pitää silmällä kaikkea sitä kuvallista informaatiota, jonka keskellä elämme päivittäin.

Voisi kuvitella olevan hyväksi kuvalle ja kuvaan perustuville taiteille, että nykyinen kulttuurimme on visuaalinen. Kuitenkin tiukasti kuvaan rajottuvan taiteen ja kirjallisuuden aika on sikäli ohi, että se liittyi modernismin valtakauteen, joka on 50-luvun jälkeen vähitellen syrjäytynyt. Ankarin modernistinen kritiikki puolusti puhdasta näkemistä, jonka ajateltiin toteutuvan pelkäksi litteäksi pinnaksi palautettujen maalausten kohdalla. Kuvan ei kuulunut esittää mitään, ei viitata ulkopuolelleen, vain olla itsessään yhtä oman muotonsa kanssa. Katsojalta tällainen teos edellytti lähes meditatiivista asennetta, jossa kaikki kuvan ulkopuolinen sulkeutui pois. Kuvan olemuksellinen sisältö oli kuvassa itsessään.

Vaikka maailma on nykyään huomattavasti kuvallisempi kuin 50-luvulla, kuva on menettänyt valtaansa. Se ei voi enää vaatia katsojan täydellistä huomiota, eikä siltä voi edellyttää itseriittoisuutta. Elokuvaan, aikakauslehtiin ja musiikkivideoihin tottuneina me suhtaudumme kuviin aivan toisin kuin modernistinen ihannekatsoja aikoinaan. Kuvien määrä ja nopeus on lisääntynyt, mutta kuvanlukutaito ei välttämättä ole parantunut. Katsomiseen ei ole enää aikaa. Runoilija Juhani Ahvenjärvi väittää, että kuvien ylitarjonta on riistänyt kuvilta niiden olemuksellisen sisällön: “Kuvan reviiri on kaventunut. Tulkitsijaa vaivaa tunne, ettei hän ehdi katsoa kuvaa, että kuvan liian rauhaisa näyttävyys ei ehdi välittää viestiään perille asti.”

Ahvenjärvi luonnehtii erästä perinteisen katsomisen ongelmaa, johon taide on reagoinut. Nykytaiteen keinot ovat laajentuneet maalauksesta erilaisiin medioihin ja se osa taiteesta, jota parhaiten voisi kutsua avantgardeksi, on lähestynyt mainonnan, pop-musiikin ja tvilmaisun keinoja – siis sellaisia kulttuurin alueita, joihin varhaisempi avantgarde teki tiukan eron. Nykytaide on vallannut osansa kuvien massatuotannosta. Vaikka sillä ei koskaan tulekaan olemaan Hollywood-mittojen markkinoita, se flirttailee populaarisuuden kanssa ja hakee keinonsa ja sisältönsä aivan eri lähteistä kuin modernistinen taide.

Sveitsiläinen taiteilija Pipilotti Rist toteaa, että popmusiikki on kollektiivinen alitajuntamme. Halusimme tai emme, se on kaikista kulttuurin alueista läpitunkevin ja vaikuttaa meihin unessa ja valveessa. Mielikuvamme ovat sille alttiita vaikka emme olisi koskaan katsoneet yhtään musiikkivideota. Ärsykkeet tunkevat läpi – se on tapa, jolla kuvat kommunikoivat nykyään. Ei tiedostava keskittyminen vaan tiedostamaton suggestio.

Runoudelle on ollut tyypillistä asettua tällaisen kehityksen kriitikoksi. Useat runoilijat kirjoittavat kuvan ylivaltaa vastaan ja suuntaavat kritiikkinsä sekä mediakulttuuria että vanhaa modernismia kohtaan. Tämä asenne näkyy myös siinä, että visuaalisen kuvan sijaan runossa painotetaan intiimejä ruumiillisia kielikuvia, jotka perustuvat maku-, tunto- ja hajuaisteihin, ja toisaalta korostetaan kielellisten, puhtaasti rytmillisten ja soinnillisten keinojen merkitystä. Saksalainen runoilija Joachim Sartorius korostaakin, että “nykyään, massoittain esille syöstävien kuvien paineessa, medioiden herkeämättömässä diskurssissa, runoilijan täytyy ryhtyä puolustustaisteluun ja vaikuttaa itse kieleen.”

Medioiden tapa käyttää kuvaa on jättänyt jälkensä taiteeseen, mutta silti taide tuntee yhä suuremmassa määrin olevansa vieras mediakulttuurin valtavirroissa. Taide joka pyrkii keskeyttämään passiivisen kuvapinnalla kellumisen ja lisäämään yleisön tietoisuutta on häirikkö kuvien tasaisessa tulvassa. Vaatiessaan yleisöltään hitautta ja keskittymistä suuri osa nykytaiteesta ja runoudesta on undergroundkulttuuria: se toimii siinä määrin nopean julkisuuden sääntöjä vastaan, ettei se voi missään merkittävässä mielessä “nousta esille” sanomalehdissä tai televisiossa. Silti se saattaa toteuttaa nopeaa suggestiota ja lyhytjännitteisyyttä korostavassa kulttuurissa oman hitaan aikakäsityksensä, ulottaa juurensa kauas ajassa ja paikassa ja tarkentaa kokemusta, joka muuten olisi tuomittu nykyisyyden selän taakse.

Miten kuvaan ja kieleen sitten olisi paras vaikuttaa “massoittain esille syöstävien kuvien paineessa”? Tulisiko mediakuvallisuus esimerkiksi jättää sikseen ja keskittyä tekemiseen, joka on hitaalle taiteelle ominaista? Vai pitäisikö huomio suunnata kaikkeen siihen, mikä kulkee mediataiteen nimikkeen alla ja toivoa siltä helppoa lähestyttävyyttä ja nopeaa viihtymistä? Taide voi joko vieraantua kuvallisen massatuotannon läpitunkemasta todellisuudesta tai sitten se voi lumoutua siitä liiaksi. Kumpikin vaihtoehto on kohtalokas, sillä molemmissa tapauksissa taide menettää kriittisen vaikutuspinnan. Voisi ehkä ajatella, että monet vaikuttavimmista kirjallisuuden tai nykytaiteen teoksista toimivat juuri tuossa pinnassa, lumon ja vieraantumisen välissä.

Taiteen painopiste on siirtynyt teoksesta niihin äärimmäisen monimutkaisiin mekanismeihin, joiden vaikutuksesta teos otetaan vastaan niin kuin otetaan. Näkyvissä ei enää olekaan itseriittoinen kuva, vaan katseen piiriin palaa kaikki se minkä modernismi yritti raivata puhtaan katsomis- ja lukemistilanteen tieltä pois: media- ja taidemaailma, kansainvälinen galleriaverkko, bestseller-romaanien myymiseen ja tuottamiseen omistautunut ylikansallinen koneisto, perinteet, historia ja ideologiat ja kaikki ne tottumukset, joiden mukaisesti ihmiset toimivat ja kokevat ympäristöään. On havahduttu ajattelemaan, että maailma kaikkine verkostoineen ja satunnaisuuksineen on tuhannesti monimutkaisempi kuin ahtaan modernismin kannattajat uskoivat. Kuva ei koskaan vaikuta oman voimansa varassa, vaan sillä on aina historiansa ja myyntimiehensä.

Taide ei kuitenkaan voi muuttua pelkäksi taidepuheeksi. “Diskurssit”, kaikki ne yksilön ylittävät tavat hahmottaa taidetta, joita voi lukea vaikkapa näyttelykirjoista ja taidelehdistä, ovat vain yksi puoli asiaa. Tärkein on aina vierasta ja jää paitsi kuvan myös puheen ulkopuolelle. Taiteessa on syvimmillään kysymys ylijäämästä ja tuhlauksesta, jota ei voi palauttaa sen paremmin median kuin perehtyneenkään ymmärryksen piiriin.

Markku Paasonen
runoilija

KERRO, KERRO KUVASTIN – RUNOILLAT KIASMA-TEATTERISSA Nuoren Voiman Liiton Elävien runoilijoiden klubi ja Kiasma, Nykytaiteen museo järjestävät yhdessä runon ja kuvataiteen yhteyksiä pohtivan keskustelusarjan. Runoilijoiden ja kuvataiteilijoiden keskustelu johdattelee illan aiheeseen ja antaa pohjaa kuva- ja sanataideteosten kokemiseen. Tämän jälkeen runoilijat esittävät runojaan kuvateosten äärellä. Näin rakennetaan tila, jossa runo ja kuvateos kommunikoivat omista lähtökohdistaan käsin. 24. maaliskuuta klo 19 teemana on “kuva”. Merkitseekö kuva samaa runoilijalle ja kuvataiteilijalle? Mikä on metafora? Miten taiteen tulisi suhtautua mielikuvateollisuuteen? Keskustelemassa kuvataiteilija Juhana Blomstedt ja runoilija Juhani Ahvenjärvi.