Miksi vapaus on nolo sana?

Maus ja Orlovski työryhmän ”Valumaalue –muistioita vapaudesta” on esityksen ja esittämisen perusteita ja rajoja kokeileva kaksivuotinen projekti, joka sisältää kolme esitystä, keskusteluja ja avoimia harjoituksia. Verensä ja teemalliset ulottuvuutensa – väkivallan ja vapauden – Valuma-alue I imee Shakespearen Hamletista, länsimaisen teatterin itseoikeutetusta ydindraamasta.

“Olo on kuin Serenan vesiliukumäessä, jonka tyrskeissä voi vain haukkoa henkeä ja luottaa alastuloon”, kuvailee käsikirjoittaja- ohjaaja Tuija Kokkonen harjoitusvaiheessa. Väljästi Hamletiin pohjautuvaa käsikirjoituskehystä täyttävä prosessityöskentely pakottaa löytämään uusia toimintatapoja, sietämään epävarmuutta ja ottamaan riskejä samalla kun se on tietoinen yritys irtautua toistosta ja draaman itseään toteuttavista lainalaisuuksista. Käsikirjoituskehys on eräänlainen värityskirja, jonka työryhmä harjoitusja esitysprosessin aikana täyttää.

SIEDETTÄVÄ KESKENERÄISYYS

Kiasma-teatterissa nähdään maaliskuussa perhe(-valtio) –akselin väliin sijoittuva juonellinen esitys. Prosessimainen työstöja harjoitusvaihe antaa mahdollisuuden pureutua ydindraaman rakenteisiin ja keinoihin. “Koko prosessin aikana voi työskennellä sitkeämmin kiinnostavien teemojen parissa. Sen sijaan, että lopputulos olisi selviytymistä tai nopeiden keinojen käyttöä, tässä on aikaa oivaltaa, päästä syvemmälle rakenteisiin,” Kokkonen toteaa.

Prosessi hakee ja ehdottaa koneistoltaan kevyttä ja nopeasti reagoivaa esityksen muotoa. Perinteisessä teatterikäsityksessä heikkoudeksi tai huonoudeksi usein käsitetyt ristiriitaisuudet tai kertomisen ja esittämisen keskeneräisyys ovat sallittuja, jopa tavoiteltavia. “Minua kiinnostavat esityksessä sen hauraudet ja vuotokohdat, koska ne näyttävät, mistä se on syntynyt. Tosin kontrollista hellittäminen tai esityksen rytmin ja jatkuvuuden rikkominen nähdään usein virheenä tai osaamattomuutena, huonona toimintana. Teatterissa on esimerkiksi totuttu tietyllä tavalla muotoiltuun aikaan ja yleisö voi kokea esityksessä näyttäytyvän odotuksen tai epävarmuuden epämiellyttävänä. Monesti kuitenkin varmuuden tai yhden totuuden tavoitteleminen tarkoittaa väkivaltaa tai epäherkkyyttä muille esityksen piirteille.”

HAMLET JA OFELIA

Valuma-alue purkaa auki klassisen draaman väkivaltaista rakennetta, missä mies (Hamlet) on toimija, nainen (Ofelia) tämän heijastuspinta ja toiminnan kohde, joka näyttäytyy uhrina. Rooleja tarkastellaan ennen kaikkea yhteisöllisinä; millainen yhteisö pakottaa miehen toistamaan vahvuutta, naisen heikkoutta. Pitkälti kyse on auktoriteetista, josta Hamletin ja Ofelian suhde on vain yksi variaatio. “Tässä tarkastellaan sitä, miten yhteisö luo auktoriteetin ja mihin se sitä tarvitsee. Entä mitä tapahtuu, kun auktoriteetti katoaa? Jos aihetta lähestyy moraalin kannalta, niin auktoriteettihan on mittakeppi, johon omia valintoja voi verrata. Kun se poistuu, valinnat yksityistyvät. Se tarkoittaa tietysti vapautta, mutta samalla myös mieletöntä epävarmuutta, tyhjyyden kauhua, jossa on itse alettava etsiä uusia oikeutuksia omille valinnoilleen.”

Pitkästä historiastaan tietoisen näyttelijäseurueen Hamlet ohjaa ensi kertaa Ofelian tekemää sovitusta läpi aikojen toistetusta näytelmästä. Ryhmä kulkee Ofelian laatiman “kartan” avulla alkunäyttämölleen Helsingørissä, irti itseään toistavasta väkivaltaisesta rakenteesta. Esitys ei välttämättä tarjoa lopullista ratkaisua vaan enemmänkin kuvaa, mitä auktoriteetti tai sen puuttuminen yhteisössä aiheuttaa.

NOLO VAPAUS

“Alunperin lähdin tutkimaan vapauden teemaa siksi, että se oli mielestäni jotenkin nolo sana. Ylevä, tässä ajassa aika mahdotonkin ja jotenkin 70-luvulle haiseva. Koko ajan siihen on löytynyt uusia näkökulmia. Hyvin konkreettinen on vapauden ja paikan suhde. Hamletillehan Tanska, kuninkaan linna ja perhe on vankila.” Kun ihmisen luonnollinen toiminnallisuus juuttuu yhteen paikkaan, tässä kotiin, se saattaa muuttua toistoksi, Hamletin tapauksessa pakonomaiseksi kostoksi, Ofelian kohdalla sisäänpäin kääntyneeksi raivoksi ja itsetuhoksi.

Ensimmäisessä esitystilanteessa keskiössä on perhe ja koti, myöhemmin prosessi laajenee muuhun yhteisöön ja kaupunkitilaan. Ehkä. “Suuri kysymys on, miten tässä maailmassa voi olla, mitä itseltään voi vaatia. Miten pitkälle alueen voi vielä mieltää omaksi ympäristökseen, olemaan kontaktissa, saatikka tekemään eettisiä valintoja. En tiedä vielä, ehkä rajat tulevat jo kaupungin rajan kohdalla vastaan.”

OTTEITA SANAKIRJASTA

Valuma-alue: 1) Maa-alue, josta tietty vesistö kerää vetensä, 2) yhdistelmä hitechiä ja leluja 3) teatteriesitys, joka imee veren Hamletista 4) läpinäkyvä tee-se-itse esitys 5) teemoja, teemoja, teemoja... Kokkonen kertoo: “törmäsin tähän ekologiseen termiin viime elokuussa, kun Helsingissä tulvi rankkasateiden vuoksi. Hätkähdin ajattelemaan, että niin, maan pinta on täytetty asfaltilla ja veden kiertokulku on täysin häiriintynyt. Ajattelen ihmisiä ja yhteisöjä samaan tapaan syklisinä kiertokulkuina; mikä tulee sisälle, on päästävä myös ulos – ja päinvastoin.”

Jaana Hirvonen

työryhmä:
Kokonaissuunnittelu, käsikirjoitus ja ohjaus: Tuija Kokkonen
Videosuunnittelu: Marika Orenius
Valosuunnittelu: Liisa Kyrönseppä
Äänisuunnittelu: Tommi Koskinen
Puvut: Jari Aalto-Setälä
Näyttelijät: Max Bremer, Leea Klemola, Juha Kukkonen, Marja Silde, Robin Svartström
Tuottajat: Eeva-Kaisa Ikonen, Marinella Reinikka
Tuotanto: Kiasma-teatteri
Ensi-ilta 27.2.1999