Siemen

Mitä, jos teos ei koostukaan perinteisistä materiaaleista kuten pronssista, puusta tai kivestä, vaan kerätyistä siemenistä, paloista ja kävyistä? Teos on kiinnostava ja merkityksellinen omalle ajalleen, mutta voiko se kuulua Nykytaiteen museon kokoelmiin?

Modernismin myötä on taiteen historiassa tapahtunut ratkaisevia muutoksia. Taide on pyrkinyt hyödyntämään uusia materiaaleja ja tekniikoita. Tähän ovat vaikuttaneet tieteen ja teknologian kehittyminen sekä maailmankuvassa tapahtuneet muutokset. Taide on keskittynyt analysoimaan omaa tilallista ja visuaalista viitekehystään. Kehitystä ovat ohjanneet erityisesti muodossa ja materiaalissa sekä taiteen käsitteessä ja merkityksessä tapahtuneet muutokset. Uudet taidemuodot ovat tuoneet mukanaan uusia peruskäsitteitä, kuten tila, aika, valo ja liike. Uusia näkökulmia taiteeseen on syntynyt silloin, kun teosta on voitu tarkastella suhteessa katsojaan, tilaan, arkkitehtuuriin ja sitä ympäröivään yhteiskuntaan.

Nykytaiteelle on luonteenomaista rikkoa jatkuvasti omia rajojaan. Aikaamme kuvaa muotojen ja kategorioiden sekamelska. Teokset saattavat samanaikaisesti viitata erilaisiin traditioihin ja maailmoihin, mikä johtaa myös yksittäisten tulkintojen eroavuuksiin. Nykytaiteen taidekäsitys rikkoo ajatuksen taideteoksesta ikuisesti säilyvänä ja muuttumattomana esineenä. Teoksen ainutkertaisuus tai muuttumattomuus ei voi olla myöskään ehdoton vaatimus sille, ostetaanko teosta museon kokoelmiin vai ei.

Visuaalisen kulttuurin laajuuden ja moninaisuuden pitää näkyä myös Nykytaiteen museossa. Kokoelmista ei voida sulkea pois teoksia, jotka eivät tule säilymään sellaisinaan vuosikymmeniä. Tärkeänä kriteerinä ei ole teoksen säilyvyys ja pysyvyys vaan sen taiteellinen, sisällöllinen ja ilmaisullinen merkitys omalle ajalleen. Nykytaiteen museoiden täytyy kokoelmia kerätessään reagoida myös taiteen esinekeskeisyydestä irtautumiseen.

Orgaanisista materiaaleista koostuville teoksille on ominaista se, että niissä kaikissa on sisäänrakennettu elämänkaari. Jos kuolema on läsnä elollisen kääntöpuolena kaikessa muussa ihmisen elinpiirissä, niin miksei sitä voisi sisällyttää myös taiteen käsitteeseen. Ajan myötä orgaaniset taideteokset hajoavat, mutta se ei vähennä niiden arvoa, koska juuri tämä ominaisuus tekee niistä enemmän todenmukaisia tässä ajassa. Esimerkiksi singaporelaisen Simryn Gillin (s. 1959) teos “Itsekylväytyviä”, 1998, joka oli esillä Studio K:ssa syksyllä 1998, koostui Australiasta, Malesiasta ja Suomesta kerätyistä siemenistä, paloista, kävyistä sekä leikkiautojen muovi- ja kumipyöristä. Osa teoksen materiaalista on orgaanista ja hajoavaa. Teoksen säilyvyys voidaan kuitenkin turvata sillä, että kiinnitetään erityistä huomiota teoksen dokumentointiin, huoltoon ja korvattavien osien saatavuuteen yhteistyössä taiteilijan kanssa.

Eija Aarnio