Taide on kokemus

Pentti Kourin kiinnostus taiteeseen heräsi 80-luvun puolivälissä. Hän alkoi kiertää New Yorkin taidegallerioissa ja museoissa ja tutustui taiteeseen. Myöhemmin tapahtuneen vaurastumisen myötä alkoi taiteen kerääminen. “Olin kiinnostunut siitä, mikä on elävää taidetta sillä hetkellä. Hakeuduin ja löysin sisälle taiteeseen oikeastaan tietämättä mihin olen menossa. Nykytaiteen tila alkoi hahmottua, samoin kuin minkälaisesta taiteesta henkilökohtaisesti olen kiinnostunut, mikä puhuttelee minua. Aloin ymmärtää taiteen kieltä, se vei minut syvälle taiteelliseen kokemukseen. Siitä tuli keskeinen osa elämääni.”

Oliko sinulla johdattelijoita tai oppi-isiä?

Ei vaan löysin aivan itse, sisäisesti. Minulla ei ole koskaan ollut mitään oppi-isää.

Mikä sinua puhuttelee taiteessa?

Minua kiinnostaa taide joka ei esitä mitään vaan joka on, taide itsenään, kokemuksena. Se ei ole niinkään mikään yksittäinen asia, mutta jotta sen voi kokea puhtaana, se johtaa mielestäni melko pelkistettyyn, minimalistiseen taiteeseen. Silloin kun taiteesta tulee liian esittävää, se on ikään kuin kokijan ulkopuolella. Minua kiinnostavat taidekokemukset, jotka auttavat selvittämään, mitä me olemme ihmisinä. Esimerkiksi Richard Serra pakottaa kokemaan tilan, jossa olemme, maailmankaikkeuden ja sen voimat hyvin omakohtaisella, jopa hätkähdyttävällä tavalla. Maailmaa alkaa katsoa toisesta näkökulmasta. “Taiteellinen valaistuminen” on minulle hyvin keskeinen käsite.

Viittaat monesti uskonnolliseen maailmaan, onko taide sinulle jollain tavalla uskonto?

On. On.

Missä vaiheessa syntyi ajatus kokoelman keräämisestä?

80-luvun lopulla, siinä vaiheessa kun minulla oli paljon rahaa. Halusin tavallaan toteuttaa itseäni ja tehdä oman kontribuutioni taiteeseen, kerätä kokoelman keskeisiä taideteoksia, joista tulee minun taiteellinen näkemykseni. Ensimmäisessä vaiheessa koin valtavan innostuksen, olin melkein kuin rakastunut taiteeseen. Silloin ostin hyvin paljon, ja lopulta taidetta oli niin paljon, ettei se mahtunut minnekään. Taide oli varastoissa, enkä pystynyt edes näkemään sitä. Sen jälkeen kun tulivat nämä 90-luvun vaikeudet, pysähdyin miettimään monia asioita uudesta näkökulmasta. Siinä vaiheessa alkoi korostua se, että taide on tapa elää, se on tapa kokea ja nähdä taide kaikessa.

Väitätkö, että teosten omistaminen menetti merkityksensä?

Se menetti hyvin paljon merkitystään. On hyvä omistaa muutama työ, niin kuin ortodokseilla on ikoneita seinällä. Teokset ovat tavallaan ikkunoita taiteen maailmaan, mutta taiteen akkumulaatio sinänsä ei ole mielenkiintoista.

On kerrottu, että nousukauden hulluina vuosina käveltiin sisään galleriaan ja lyötiin tukku dollareita pöytään töitä näkemättä. Oliko se sellaista?

Silloin oli spekulatiivisia ostajia, jotka ostivat näkemättä tarkoituksenaan jälleenmyydä. Minulla kaikki ostamani, myös ne työt, jotka nykyisellä tietämyksellä olisin jättänyt ostamatta, olivat omia valintojani. Ostin, koska innostuin niihin sillä hetkellä. Kokoelma virheineenkin on hyvin omakohtainen.

Mitä ajattelet siitä, että kokoelma tulee Suomeen ja Nykytaiteen museoon?

Minun kannaltani on oikeastaan paras lopputulos, että se meni yhtenä kokonaisuutena yhteen paikkaan, nimenomaan Suomeen. Monien värikkäidenkin vaiheiden jälkeen teokset ovat löytäneet kotinsa. Se on merkittävä kokoelma ja ne ovat merkittäviä töitä ja on hyvä, että Suomessa on tällainen nykytaiteen kokoelma… minulla on tilaisuus nähdä ja kokea ne museossa.

Onko kokoelmassa henkilökohtaisesti erityisen tärkeitä töitä?

Kaikki Serran työt ja mm. Stellan maalaus, joka minulla oli pitkään esillä. Kaikkiin liittyy jokin tarina. Esimerkiksi Serran kolme työtä: hänellä oli Pace-galleriassa ensimmäinen näyttely Castellin gallerian jälkeen. Sanoin gallerian johtajalle, että olen hirveän innostunut ja ostan kaikki työt. Se oli ennenkuulumatonta, koska Serran työt ovat massiivisia ja vaikeasti käsiteltävissä. Hän ei ymmärtänyt, miten yksityinen ihminen voi ostaa niitä, koska hän oli ajatellut, että kaikki työt menevät museoihin ja ovat vaikeasti myytävissä. Joten hän kieltäytyi myymästä sanoen, etten voi olla vakavissani. Lopulta hän soitti Serralle, jonka tunsin jo silloin. Serra oli sanonut, että “Kouri is different” ja näin me teimme kaupat. Se oli yksi tempaus, jonka seurauksena Serrasta tuli hyvin myyvä taiteilija.

Monet muutkin kokoelman työt ovat hyvin suurikokoisia.

Kyllä, koska halusin töitä, jotka ovat niin suuria, etteivät ne palvele mitään dekoratiivista funktiota, vaan koollaan ja voimallaan määrittelevät oman tilansa ja oman voimansa – pakottavat keskustelemaan taiteen kanssa taiteen ehdoilla. Se ei tarkoita sitä, että töiden välttämättä täytyy olla suuria, mutta se on yksi ovi mielenkiintoiseen taiteelliseen kokemukseen.

Keräätkö edelleen taidetta?

Hyvin valikoidusti... Mitä enemmän on, sitä monimutkaisempaa elämä on.

Jaana Hirvonen

(Haastattelu on tehty New Yorkin Sohossa loppuvuodesta 1997)

Opetusministeriö osti vuonna 1997 Postipankin omistuksessa olleen runsaan kuudenkymmenen teoksen kansainvälisen taidekokoelman sijoitettavaksi Nykytaiteen museoon. Aiemmin kokoelma oli kuulunut sen keränneelle Pentti Kourille. Silloinen kulttuuriministeri Claes Andersson arvioi lahjoitusta vuonna 1997, että “Nykytaiteen museon saama ainutlaatuinen kokoelma on merkittävä lähtölaukaus museon toiminnalle, sillä vastaavaa kokoelmaa ei löydy muista Pohjoismaista”. Museonjohtaja Tuula Arkion mukaan tämä Kiasmakokoelmaksi nimetty kokonaisuus antaa museon kokoelmille taiteellista syvyyttä ja tarjoaa yleisölle suoran kontaktin aikamme taiteelle tärkeisiin tekijöihin.