Elävän kuvan nuotiopiiri

Ihmetellä saa ja täytyy. Ilman ihmettelyä ei ole mitään älykästä elämää. Siis ihmettelen tätä elokuvabuumia. Miksi juuri nyt?

Markkinavoimat jyrisevät Helsingin elokuvakeskustassa. Kinopalatsin ja Tennispalatsin uudet massiiviset rypälepommit ja Lasipalatsin (hulppeata kuninkaallista touhua Helsingin keskustassa) REX-teatterin profiloituminen merkitsevät yleisön “sitouttamista“ elokuvapääoman markkinoihin tavalla, jota ei ole nähty kymmeniin vuosiin suomalaisen yleisöviihteen markkinoilla.

Ja kun kissat tanssivat, hiiretkin valpastuvat. Kaurismäki-veljesten yhdessä Peter von Baghin kanssa takataskuissa lämmitettävä Andorra kaksine saleineen alkaa samaan aikaan keskittyä Hollywoodin ulkopuoliseen elokuvaelämään, jota toki on olemassa.

Joten filmifriikin näkökulmasta elämme elokuvan arvoisia aikoja. Kun vielä kotimaisia ensi-iltoja putkahtaa nyt kuin 50-luvulla konsanaan, ei voi muuta kuin ihmetellä ajan surffailua. Mediaa on jatkuvasti aina enemmän. On uusia televisio- ja radiokanavia ja lisää suunnitellaan koko ajan. Mitä tämä tarjonta kertoo meille? Ihmiset pirstoutuvat yhä useammalla kanavalle, kanavapujottelu on jo osa katsomiskulttuuria, jota ei edes enää huomaa tradition muuttumiseksi. Ihmiset viettävät yhä enemmän medioiden lasiseinän edessä ja elävät niiden kautta kulttuurista elämäänsä. Nuoriso ei enää tunne muuta elämää eikä tälle ole vaihtoehtoa.

Mitä ihmiset odottavat tältä elokuvainstituutioiden buumilta? Me tarvitsemme tarinoita ja kohtaloita. Nuoriso haluaa aina oman jatkosotansa, sillä sodan idea on tuottaa kohtaloita: kyyneliä, iloa, suurta vapautumista pienistä tunteista ja arkipäivästä. Rukajärvestä tulee tärkeämpi kuin Kosovosta. Siksi imaginaarisen kuluttamisen alue tulee kasvamaan samalla kun ruokkii reaalisen elämän muotoja. Me elämme siirrännäiselämää, koemme tunteemme osana mediakielen meille rakentamaa ilo- ja kipupisteiden kartastoa ja kerromme niistä toisillemme mediasta otetuin esimerkein. Ne ovat nyt osa oman elämämme tarinaa.

Mutta elämää suuremmat elokuvateatterit tarjoavat myös jotain mitä kodin tunne- ja lämpökeskus TV ei, vaikka sieltäkin tulee enemmän elokuvia kuin koskaan. Elokuvateatterit tarjoavat tietysti loistavaa tekniikkaa, mutta ennen kaikkea yhteisen sosiaalisen kokemuksen, matkan keskustaan, jaetun tilan magian, ryhmätunteen, joka muistuttaa meitä laumastamme. Elokuvan katsominen on nuotiopiiri, jonka äärellä laulu raikaa ja vanhukset kertovat sukupolvien jatkamat tarinat.

Mihin tähän kaiken keskelle mahtuvat Kiasma-teatterin sunnuntai-illan säännölliset esitykset tai muutamat elokuvatapahtumat, joita teatterissa järjestetään? En ole oikein varma, mutta uskon, että Kiasma-teatterin esityksille, vaikka pienestä yleisösegmentistä kyse onkin, löytyy samanlainen rooli kuin Elokuva-arkiston sarjoilla on. Vaikka tälläinen erikoisohjelmaprofiili nojaa vastatuuleen niin tuuleen huutajia aina on. Dokumentit, animaatiot, kokeellinen elokuva- ja videotaide–ne tuntuvat jo niin olennaiselta, mutta sittenkin tavalliselta osalta taidekartastoa, ettei niiden varaan rakentamisessa ole sinänsä mitään uutta. Mutta silti niitä on esitettävä, vaikkakin pienelle salilliselle porukkaa, koska ne ovat paikka ajan hampaissa.

Perttu Rastas
mediaintendentti