Kuvassa ei ole tärkeää

Kuvataiteilija, taidemaalari Jukka Mäkelä riemastuu löytäessään Jaakko Lintisen muotoileman ajatuksen selailemastaan kirjasesta. Niin se on. Hieno lause.

TAITEILIJAELÄMÄÄ

Millainen on taiteilija Jukka Mäkelän arki? Kävelen Töölönlahden poikki aamuisin, koska minulla on ateljee Lallukan taiteilijakodissa ja asun Siltasaaressa. Toinen ateljee on Fiskarsissa. Siellä pyrin olemaan pitempiä jaksoja, koska Helsingissä on muita häiriöitä. Esimerkiksi puhelin. Sen lisäksi, että puhelimeen vastaaminen keskeyttää ajatuksesi, se yleensä tuo jonkun tehtävän tai edellyttää jotain toimenpiteitä. Ajankäyttöhän on kuitenkin tärkeimpiä juttuja jos aikoo saada jotain aikaiseksi.

Taiteilijan arki sisältää paljon muutakin kuin maalaamista. On materiaalin hankintaa ja järjestelyitä, suunnitelmia, luonnosten tekoa, tekemistä laidasta laitaan. Maalaamista työskentelyajasta on ehkä karkeasti arvioiden 30–40 prosenttia. Tosin kaikkihan riippuu työskentelyn vaiheesta. Pyrin kyllä säännölliseen työntekoon, huolimatta siitä, ettei työ tuntuisi aina sujuvankaan. Sillä harjoittelua ja harjaannuttamista, käden ja aivojen yhteistyötä voi aina tehdä.

Taiteilijuus on nykyään pikemminkin ammatin harjoittamista ja boheemius on myytti. Taiteilijan vapaat työskentelyajat voivat saada elämän näyttämään epäsäännölliseltä. En itse erityisesti pohdi tällaisia kysymyksiä. Aina on varjeltava omaa aikaansa, sitä että pääasiat pysyvät pääasioina.

Assistenttia opin käyttämään apunani, kun nuorena miehenä, näyttelyn Kluuvin galleriassa lähestyessä, satutin käteni. Eihän taiteilija pärjää käsi kipsissä. Niistä ajoista alkaen minulla on ollut useita assistentteja. Hyvän ja antoisan suhteen vuoksi on erityisen kiinnostavaa seurata myös heidän taiteilijauraansa.

Työ on sekä huvi että harrastus. Työskennellessäni en nykyisin kuuntele juurikaan musiikkia. Jos jotain kuuntelen, niin se painottuu enemmän klassiseen musiikkiin. Aikaisempia suosikkejani oli klassinen jazz. Kausiluonteinen lukemisharrastuksenikin on muuttanut muotoaan. Luen mieluiten selaamalla, runoutta, novelleja ja historiaa. Taidejulkaisut ovat tietysti erityisen tärkeitä. Seuraan myös kansainvälistä taidelehdistöä ja näyttelyluetteloita ym.

KAIKKI KAUNEUS RIEMASTUTTAA

Tekemisen prosessissa ovat myös materiaaliset asiat tärkeitä. On oltava sellainen sivellin, jolla saa sopivaa jälkeä sen hetkiseen tarpeeseen. Materiaalin on toimittava niin, että sillä saa parhaiten ajatuksen esiin. Maalin on oltava juuri sopivan mittaista ja venyvää tai sopivan lyhyttä. Kaiken on oltava kunnossa, että aivojen ja käden yhteistyö toimisi mutkattomasti.

Koko työprosessi on oikeastaan suodattamista, työstettävien ajatusten kerroksia on monia. Asioitten pitää kypsyä ja valmistua ensin päässä. Se on useamman vuoden mittainen prosessi. Olen huomannut sen kestävän keskimäärin pari kolme vuotta. Vaikka yrittäisikin tehdä nopeammin, niin se ei tule esiin, vaan vaatii ihan klassisen kypsymisprosessin.

80-luvun töistä suurin osa on prima-maalauksia, kerralla alusta loppuun työstettyjä. Isojen maalausten tekeminen on hyvin fyysistä, kokovartaloliikettä työn edessä. Siis työn mittakaava vaati sitä. Teen myös paljon akvarelleja ja piirustuksia, joiden tekeminen on tietenkin pienimuotoisempaa.

Seuraan aikaani lukemalla aamulla lehdet. Mutta en ole edes ajatellut, että uutiset olisivat materiaalia. Sitävastoin kaikki lehdissä ja ympäristössä olevat kuvat, kuvauutiset katson hyvin tarkkaan. Kuitenkaan en tee sillä tavalla ajankohtaista taidetta, että sillä olisi suora osoite.

Jotkut työt valmistuvat hyvinkin helposti tai kerralla. Mutta kyllä se on poikkeuksellista. Useimmiten panen työt välillä sivuun jatkaakseni myöhemmin. Kaikki riippuu siitä, kuinka hyvin työ on harjoiteltu ja valmisteltu, että on mahdollista tavoittaa se tietty ilme, mitä teokselle etsii. Metodini on sellainen.

LUONTO

Mielestäni taide on eräänlainen ehdotus ja minun ikäänkuin pitää kertoa oma näkemykseni ja kauneuden kaipuuni jollekin muulle ihmiselle. Ei välttämättä kenellekään tietylle vaan kenelle tahansa. Tähän kysymykseen tulee mukaan aina uusia vivahteita sen ajan, maailman ja kulttuurin mukaan, missä asuu ja elää.

Maalaukseni ovat maisemia. Piirrän ulkona ja valokuvaan, kerään näin materiaalia korvien väliin. En jäljennä luonnoksia, vaikka niitä on edessäni kymmeniä. Varsinainen maalaustapahtuma tapahtuu ateljeessa, jolloin tukena ovat luonnoskirjat. Maalauksieni yksityiskohdille on selkeät esikuvat luonnossa. Esimerkiksi 2 x 2 metriä valkoista hankea, jossa lumi sulaa tai josta jotain törröttää tai oksat tai mitä minkäkin tyyppisessä metsässä on. Valitsen retkikohteeni metsätyypin mukaan. Fiskars-innostukseni on tullut paljolti ympäröivästä luonnosta ja esimerkiksi rikkaista lehtimetsistä. Mutta tarkoitus ei ole jäljentää, vaan luonto on muotoainesta. Se on maalausteni motiivi ja sellaisena tietysti saakin näkyä. Aikaisemmin, 80- luvun alkupuolella, ajattelin ettei maiseman tarvitse olla niin realistinen tai esittävä. Minua kiusasi, jos siinä oli voimakkaita tunnistettavia elementtejä. Ja olihan muitakin lähtökohtia. Tein satoja luonnoksia päivittäin, maalasin esimerkiksi lehtikuvien päälle ja se oli hyvin nopeaa toimintaa. Eli prosessi ja motiivit eivät välttämättä säily samana. Kuitenkin yhä uudestaan ajattelen, että luonnossa tärkeintä on kauneus.

ELÄMÄÄ FISKARSIN JA LALLUKAN ULKOPUOLELLA

Mihin matkustaisit nyt? Hyvä kysymys. Mitä vanhemmaksi tulee niin, vaikka talvesta kovasti pidänkin, pimeys käy vähän raskaaksi. Lumi ja maisema on oikein hienoa. Mutta mielelläni näkisin enemmän valoa. Paikka on tähän saakka ollut Italia. Minulla on siellä talo, Imperiassa Italian Rivieralla. Siinä Eurooppakin on lähellä. Vaikkakin sinne harvoin pääsee juuri silloin, kun eniten kaipaa. Suomen talvi on aika pitkä, ja nyt huonon kesän jälkeen, olen kyllästynyt valottomuuteen.

ELÄMYSTANKKAUSTA

Käyn paljon näyttelyissä. Olen myös asiantuntijana Wihurin rahaston taideostolautakunnassa, mikä edellyttää taiteen seuraamista. Se on myös tarpeellista ja terveellistä, vaikka se vaatiikin työtä ja aikaa. Vähintään kerran viikossa on tehtävä laaja kierros gallerioissa. On tarpeellista nähdä hyvää taidetta ja huonoa taidetta, kumpaakin. Suosikkitaiteilijoita minulla on paljonkin ja ne vaihtelevat koko ajan. Niitä on vain vähän vaikea luetella. 70-luvulla löysin esimerkiksi Cy Twomblyn taiteen. Silloin se kolahti erityisesti. Näin hänen retrospektiivisen näyttelynsä Berliinissä muutamia vuosia sitten ja huomasin, että se vaikutti yhä. Se oli upea. Samoin törmäsin uudestaan saksalaisen maalarin Emil Schumacherin teoksiin 90- luvun alussa. Hän on jo todella iäkäs taiteilija, mutta edelleen niin vahva. Tietenkin seuraan myös taiteilijaystävieni ja kollegojeni työskentelyä tiiviisti; esimerkkeinä Jonathan Lasker, Ian McKeever, Sigi ja Kristjan Gudmudsson, Olav Christopher Jenssen, Kari Cavén, Matti Kujasalo ja Paul Osipow. Seuraan myös nuoremman polven tekijöitä tarkasti. Eli pyrin pysymään tiiviisti ajan tasalla. Nuoret, tulevat taiteilijat ovat kiintoisia. Vaikka kaikkinainen ennustaminen onkin turhaa, olen aistivinani, että tällä hetkellä maalaaminen on uudelleen tulossa, vaikkei se ehkä vielä selkeästi näykään. Yleensähän, jos pitkään aikaan ei ole mitään tapahtunut, se enteilee muutosta johonkin suuntaan. Itseasiassa ei ole mitään eroa siinä, minkä muotoista taide on, se on aina yhtä kiinnostavaa.

Haistellakseni toisia tuulahduksia ja peilatakseni taidetta eri näkökulmista, laajemmasta vinkkelistä kuin kotimaassa on mahdollista, ovat taidenäyttelyiden katselumatkat ulkomaille minulle erityisen tärkeitä. Ulkomaanmatkoilla myös kirjakaupat ovat hyvin tärkeitä. Ympäristön vaihdos on olennaisen tarpeellista voidakseni päästä eteenpäin taiteessani. Sitä voisin kutsua elämystankkaukseksi.

VÄLITILINPÄÄTÖS KIASMASSA

Näyttelyni ei ole tieteellisen tarkka, mutta kuitenkin retrospektiivinen eri ajanjaksoineen. Se on valtavan kiva nähdä myös itse. On paljon töitä, jotka ovat valmistuneet ja saman tien lähteneet ateljeesta. On hyvin jännittävä nähdä, mitä niille on vuosikymmenien aikana tapahtunut, miten ne toimivat, onko niihin vielä itse tyytyväinen. On mielenkiintoista, miten tällaisen prosessin yhteydessä töitä etsitään. Mieleeni palautuvat hyvin tarkasti ne hetket ja ajat, jolloin kukin työ on tehty. Kaikki elämän vaiheet, taustatyö ja ajatukset. Jollain tavalla on aika raskastakin kelailla niitä uudestaan. Pariin kuukauteen en ole ehtinyt maalaamaan, koska näyttelyn kokoaminen on vienyt kaikki ajatukset. Kiasmahan tämän näyttelyn käytännössä tekee, onneksi siihen ei ole juurikaan tarvinnut sotkeutua. Mutta kaikki tämä muistaminen on kuitenkin ollut hyvin jännittävää.

NÄYTTELYN JÄLKEINEN ELÄMÄ

Joillekin on tullut pieni paussi töissä ison näyttelyn jälkeen juuri edellä kerrotuista syistä. Mutta saa nähdä, en oikein vielä osaa kuvitella näin ennen näyttelyä. Työhalut ovat kyllä hyvin voimakkaat.

Huomaan että, että olet puhunut mieluummin työstäsi kuin itsestäsi. Miksi? Juu, tuntuu niin hankalalta puhua itsestään. Olen aina vähän juossut karkuun sen kaltaista julkisuutta, missä pitää puhua itsestä, ihan konkreettisestikin.

Päivi Oja

MERKKI JA ELE, maalauksia kolmelta vuosikymmeneltä Kiasmassa 13.2.–9.5. Lisää Jukka Mäkelän ajatuksia taiteesta näyttelyn luettelossa, joka sisältää taiteilijan haastattelun lisäksi Altti Kuusamon artikkelin ”Ilmaisun maalausmaastossa. Jukka Mäkelän kolme vuosikymmentä ja kahdeksan vuodenaikaa.”