Erilainen dokumenttielokuva

Mitä tapahtuu, kun viisi nuorta saa käteensä videokameran ja eteensä nykytaiteilijan? Kiasman kulttuuritulkit ja ohjaaja Ville Kiiski tekivät dokumenttielokuvan taiteilija Adel Abidinista. Petra Vuolanen, Taika Mannila ja Jaakko Uoti pitivät päiväkirjaa tuotannon vaiheista.

OHJAAJAN TAPAAMINEN - “Tunkeeko tosi-tv Kiasmaan?”

Petra: “Tänään potkaistiin käyntiin yksi kulttuuritulkkien tähän asti mielenkiintoisimmista projekteista, taiteilijadokumentti irakilais-suomalaisesta taiteilijasta Adel Abidinista. Tapasimme Kiasmassa dokumentin ohjaajan Ville Kiisken. Kokouksen puolivälissä Kiiski paljasti, että jo ensimmäinen tapaaminen menee nauhalle. Hän haluaa, että jokaiselle meistä saadaan oma kamera. Kuvaisimme toisiamme puhumassa Abidinin taiteesta. Ajatus huvitti kaikkia. Tunkeeko tosi-tv Kiasmaan?”

Jaakko: “Tunnelma oli jännittävä ja osin jännittynyt. Miten niin kaikki kuvaavat toisiaan? Milloin kuvataan mitäkin? Miltä lopputulos näyttyy näyttää? Kaikki oltiin kuitenkin
samassa veneessä, eikä kukaan ollut vielä varma lopputuloksesta. Hyvä tunne.”

ESITTELY YHTEISTYÖKUMPPANILLE - “Kuin Pompidou-keskuksen arkkitehtuuri" ”

Kaksi kulttuuritulkkia, Petra Vuolanen ja Erkka Luutonen, osallistuvat tapaamiseen Kiasman yhteistyökumppanin Deloitten kanssa. Deloitte tukee dokumentin tuotantoa. Mukana on Kiasman väkeä, ohjaaja Ville Kiiski sekä taiteilija Adel Abidin.

Petra: “Kiiski kertoi, että emme ole tekemässä perinteistä taiteilijadokumenttia, jossa syvä kertojan ääni kulkee taustalla, kun taiteilijan työstä ja elämästä esitetään kaunista kuvaa. Ohjaajan visiossa Abidin-dokumentti on kuin Pariisin Pompidou-keskuksen arkkitehtuuri: rakenteet saavat näkyä. Dokkarista on tulossa tutkimusmatka Adel Abidinin taiteeseen. Olen innoissani.”

ENSIMMÄINEN KUVAUSPÄIVÄ

“Ai, tänäänkö me jo kuvataan?”

Petra: “Luulin, että ensimmäisessä varsinaisessa dokkarin työstösessiossa teemme yhdessä käsikirjoituksen. Olin väärässä. Meidän tarvitsi vain opetella kameran pitelemistä ja painaa rec-nappulaa.”

Jaakko: “Saavuin hieman etuajassa dramaattisesti valospoteilla valaistulle hämärälle Pajalle. Puuhastelu valojen, kameroiden ja mikrofonien kanssa oli hauskaa ja outoa.”

Taika: “Melkein pelotti olla kameran edessä – miltähän näytän ja puhunkohan tyhmiä? Oman kuvauksen kautta löysi kuitenkin turvallisen olon. Kun tarkkaili muita, oli helpompi myös olla tarkkailtavana. Keskustelimme paljon museoiden merkityksestä ja suhteestamme taiteeseen.”

TOINEN KUVAUSPÄIVÄ - “Mitä kysyä Adelilta?”

Taika: “Nyt tuntuu, että pääsemme oikeasti vauhtiin. Keskustelemme Adelista taiteilijana ja analysoimme (tai yritämme analysoida ja ymmärtää) hänen taidettaan. Teosten ympärille syntyykin kiinnostavaa keskustelua, on todella mielenkiintoista arvuutella teemoja ja kuulla muidenkin tulkintoja. Tämän keskustelun jälkeen on tosi jännää tavata itse taiteilija. Mitähän voisin kysyä?”

Petra: “Katselimme kuvia ja kuvailuja teoksista, jotka tulevat esille näyttelyyn. Adel Abidin käsittelee sotaa, kansallisuutta ja valtasuhteita luontevasti sarkasmin ja ironian kautta. Onko mikään pyhää Adel Abidinille?”

Jaakko: “Tutustuminen Adelin teoksiin oli mukavaa, mutta taiteilijan kohtaaminen tuntuu edelleen hieman hermostuttavalta. Taidehistorian luennoilla kyllä sanotaan, ettei nykytaiteilija ole tai haluakaan aina olla se mystinen luova neroyksilö; tavallisia ihmisiä hekin ovat. Töistä päätellen Adel vaikuttaa kuitenkin huumorintajuiselta ja helposti lähestyttävältä ihmiseltä.”

KOLMAS KUVAUSPÄIVÄ, TAITEILIJAN TAPAAMINEN - “Pitääkö taiteilija kesälomia?”

Taika: “Adel taisi itse olla hermostuneempi kuin me. Oli vähän sellainen kuulustelufiilis. Yhtäkkiä olikin hirveästi kysyttävää, ja halusin tietää Adelista mahdollisimman paljon. Parasta oli kuulla hänen taustastaan ja työskentelytavastaan.”

Petra: “Erikoista kyllä, mutta Adelin lapsuudenkodissa ei ohjattu taiteen äärelle. Adel aloitti työnsä kuvataiteilijana, mutta vasta videotyöskentely sai hänet uskomaan omiin kykyihinsä. Kuvataideakatemiassa opiskelu oli hänelle elämän parasta aikaa. Oli jännittävää kuulla, että ammattitaiteilijallekin tärkein tuki ja palaute tulee ystäviltä.”

Jaakko: “Hienoa, miten avoimesti ja tavallaan mutkattomasti taiteilija suhtautuu omaan työhönsä. Itseäni kiinnostivat eniten taiteilijan työssä käytännölliset asiat. Miten videoteoksia tehdään; pitääkö taiteilijan itse osata kuvata, leikata ja valaista? Pitääkö taiteilija ikinä kesälomia? Mistä taiteilija saa rahaa? Vaatiiko paljon itsekuria mennä työhuoneelle töihin, vaikkei kukaan pakotakaan? Vai ehtiikö luovaa ajatustyötä tehdäkään apurahojen anomisen välissä?”

Petra: “Adel kertoo saavansa ideoita ympäristöstä, ihmisten puheista ja jopa vaatteista. Hän pohtii mielessään, miten eri asiat voisi esittää. Kun idea on kirkastunut, hän käy työhön. Joskus Adel työskentelee 30 tuntia putkeen. Vastuu omasta aikataulusta sopii hänelle. Adel sanoi ironisesti, että hän tekee työtään, ei hyväntekeväisyyttä. Jostain taiteilijankin on leipänsä saatava. Vaikka entisellä kauppatieteiden opiskelijalla onkin taloudellisia tavoitteita, hän esittelisi töitään myös ilman palkkaa, jos se olisi ainoa keino päästä ilmaisemaan itseään.”

NELJÄS KUVAUSPÄIVÄ, TAITEILIJAN TYÖHUONE - “Etuoikeutettu fiilis”

Taika: “Kuvasimme Adelin työhuoneella. Tunnelma oli mukava ja porukka innoissaan. Oli jotenkin etuoikeutettu fiilis saada olla siellä. Ja taas sai tietää enemmän, vain katsomalla ympärilleen. Näinkö nykytaiteilija elää ja työskentelee? Oli tosi kiinnostavaa nähdä keskeneräisiä töitä ja vanhoja teoksia. Miltähän itse näyttely sitten tuntuu, kun nyt tietää niin paljon taustaa?”

Petra: “To Muhammed, to Mecca lukee kokiksen logossa, kun sitä katsoo peilikuvana. Olimme nähneet etukäteen vain havainnekuvan valmiista teoksesta, jonka prototyyppi seisoi nyt vaatimattomasti nurkassa. Abidin Travels odotti helmikuun näyttelyä kuljetuslaatikossaan seinän vierellä.

Adel näytti meille tietokoneeltaan videoteokset Bread of Life ja Ping Pong. Jälkimmäinen oli vielä työstövaiheessa ja siitä puuttui ääniraita kokonaan. Teoksessa kaksi miestä pelaa hikisinä pingistä. Pingispöydällä makaa verkon sijaan alaston nainen. Adel ei halua kertoa, mitä teemoja hän käsittelee teoksellaan, sillä hän jättää jokaiselle tilaa omaan tulkintaan. Kysyin, miltä taiteilijasta tuntuu näyttää keskeneräisiä töitä. Hän sanoi, ettei se ole mukavaa, mutta kuuluu diiliin. Aika epätavallinen tilanne. ”

Jaakko: “Tuntui vähän siltä, että ympyrä sulkeutui: tähän on pyrittykin. Työhuoneelle pääsyssä oli myös kivaa tirkistelyn tuntua: onpa siistiä, ei maalia tai hiilitahroja missään. Työhuone innosti maanläheisempiin kysymyksiin työstä, taiteesta, arjesta ja kulttuurista. Kokemus oli todella inspiroiva ja sitoi kaikkea jo tehtyä yhteen. Tätä tämä onkin, tuodaan taidetta toisille ja itsellemme lähemmäksi. Iso hatunnosto Adelille.”

-Taika Mannila, Jaakko Uoti, Petra Vuolanen