Näkökulma

"Onnela on jonkinlainen turvapaikka, oma maailma vieraassa maailmassa, se on paikka, johon on hyvä mennä. Kuvasin ihmisiä, kansantaiteilijoita, jotka täyttävät pihansa patsailla, kuvilla eläimistä ja ihmisistä, kuvilla muistoista, menneestä ajasta, jolloin kaikki oli vielä paremmin. Se Onnela, jonka löysin kuvatessani näitä ihmisiä on sadunomainen maailma, se on taika, joka pysäyttää ajan. Onnela ei ole koskaan valmis, useimmat tekijät jatkavat sen rakentamista niin kauan kuin työkalut pysyvät kädessä." -Veli Granö.

Mutta Onnelaan luikerteli käärme samalla hetkellä kun kameran laukaisin räpsähti. Valokuvasarja kansantaiteilijoista tavoitteli kuvattaviensa viattomuutta, mutta törmäsikin postmodernin sekavia säveliä sihisevään käärmeeseen. Ylpeinä juuri julkisuuteen ponnahtaneet takapihojen taiteilijat poseeraavat teostensa keskellä koko kaksisekuntisen valotusajan onnellisen tietämättöminä siitä, että postmodernin valokuvan ongelmat olisivat tästä lähtien heidän filmille tallentuneen muotokuvansa ongelmia.

Ikkuna taiteeseen

Valokuvaus taisteli koko 1980-luvun pääsystä taidemuodoksi muiden rinnalle. Taistelu vaati yhä uusia ja uusia todisteita kuvaajan taiteellisesta panoksesta ja määritelmä "valokuva on ikkuna todellisuuteen" oli todellinen kirosana. Kuvia käsiteltiin surutta, kiinnitettiin huomiota sommitteluun ja muihin maalauksesta tuttuihin vaatimuksiin tai sukellettiin syvälle kuvaajan tunteiden ja kokemusten maailmaan. Granön mielestä valokuvan ominaislaatu oli unohduksissa, kuvaaja oli astunut itse kuvan eteen eikä juuri kukaan välittänyt siitä, mitä kuvassa näkyy. Valokuva oli kuitenkin jo oppinut valehtelemaan niin hyvin, että todellisuus alkoi jälleen olla kiinnostavaa, ns. uusi dokumentarismi nosti päätään.

Veli Granölle Onnela oli julistus siitä, mitä valokuvataiteen pitäisi olla. Granö tahtoi osoittaa että valokuva itsessään on voimakas ilmaisukeino: "Kolmivuotinen retki kansantaiteen maailmaan ei himmentänyt uskoani naivin ja välittömän kokemuksen tarkkanäköisyyteen. Taistelu ympäristön vaatimuksia, ennakkoluuloja ja normistoa vastaan kohosi myös oman työni kannustimeksi. Kansantaiteilijan moninaisesta aiheistosta huolimatta näen heidänkin taiteensa pyrkivän kohti itseilmaisun johdonmukaista päämäärää, määrittää tekijäänsä."

Aito ja alkuperäinen kokemus, jota Granö tavoittelee, ei kuitenkaan siirry sellaisenaan taidemuseoon. Takapihojen taiteilijoiden jättimäiset veistokset, jotka alunperin tehtiin juuri kuvaa voimakkaammiksi ja todenmukaisemmiksi ilmaisun välikappaleiksi, vedostuvat Granön filmiltä takaisin kuviksi, joita katsellaan gallerian hämärässä haaveksien Onnelan yksinkertaisuudesta. Mutta edes Suomen suurin Kekkos-patsas tai Hanna Korhosen betonieläimet, jotka ovat hämänneet eläviä lajitovereitaankin, eivät hämää postmodernia katsojaa. Päivittäisen kuvatulvan paaduttama katsoja ei pysty unohtamaan sitä, että postmoderni valokuva ei ole ikkuna todellisuuteen vaan tietoisesti rakennettu esitys valikoidusta todellisuudesta.

Granön ensikosketus kansantaiteeseen oli kotikylän taiteilijan gorilla-postilaatikko ja pihalla kellittelevä merenneito-veistos, jotka tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Mutta lähtiessään toteuttamaan valokuvakirjaa ja -näyttelyä takapihojen taiteilijoista hän etsi kuvauskohteita järjestelmällisesti lehti-ilmoituksilla. Tavoitteena oli kuvan tekemisen alkujuuren ja taiteen perimmäisen käyttötarkoituksen selvittäminen. Kiertäessään kansantaiteilijoiden parissa hän kävi heidän luonaan useamman kerran eikä itse kuvaa otettu koskaan ensimmäisellä tapaamisella. Tuolloin juteltiin vaikka siitä, mikä oli ensimmäinen teos ja miksi niitä ylipäätään tehdään. Vastaukset olivat yleismaailmallisia: yksinäisyys, murheet, suurten kokemusten kertaaminen ja uudelleen rakentaminen tai yhteyden solmiminen patsaiden välityksellä pihan pensasaidan yli.

Kun kuvausretkillä lopulta tuli kuvaamisen aika, Granö kaivoi esiin vanhan palkkikameran ja sukelsi itse mustan hupun alle. Palkkikamera ja kahden sekunnin valotusaika teki kuvaustapahtumasta rauhallisen ja arvokkaan. Suurelle filmille tallentuu niin paljon asiaa ja yksityiskohtia, että katsoja unohtaa valokuvaajan roolin kokonaan ja uppoutuu omaan havaintoonsa. Kuvien terävyys, värit ja perspektiivi korostavat entisestään vaikutelmaa siitä, että valokuva olisi ikkuna suoraan todellisuuteen.

Muuttuva todellisuus

Palatessaan kuvasarjassaan poikavuosien taidekokemusten pariin, Granö huomasi että satumaailman veistokset olivat täyttyneet uusilla merkityksillä. Niissä näkyi tekijöidensä eristäytyneisyys, haavekuvien kouriintuntuva voima ja henkilökohtaiset tragediat. Eikä kertomus rajoitu yksilöiden elämänkohtaloihin, vaan yhtä hyvin valokuvaajan edessä saattoi seistä rakennemuutoksen viemän lehmäkarjan betoninen reinkarnaatio. Valokuvan todellisuus oli keino rakentaa oikeudenmukaista kuvaa kansantaiteilijasta ympäristössä, jonka hän itse on luonut. Keskeistä oli henkilöiden suhde ympäristöönsä. Oikean vaikutelman aikaansaamiseksi on patsaita täytynyt siirrellä paikoiltaan, käsiteltävä raskasta kuvauskalustoa ja hallittava tekniikka, joka tuottaa riittävän todellista jälkeä. Onnelan kuvat antavat vaikutelman ettei kuvaajalla olisi mitään osuutta siihen mitä kamera tallentaa, mutta sitäkin vaikutelmaa luomaan on tarvittu kuvaaja.

Kuvan todellisuus on jatkuvassa muutostilassa, ketkä pääsevät esiin, missä yhteydessä ja mitä ylipäätään halutaan nähdä. 1980 ja -90 lukujen taitteessa uusi dokumentarismi haki kuvauskohteensa elämän marginaaleista, mutta jätti taakseen menneiden vuosikymmenten dokumenttien opettavaisen asenteen ja kantaaottavuuden. Uusi valokuva ei ainoastaan välitä merkityksiä vaan tuottaa samalla uusia. Toisille Onnelan taiteilijoille kuvaamisen kohteeksi pääseminen oli käännekohta ympäristön suhtautumisessa ja lopullinen rohkaisu tietoiseen taiteilijaksi ryhtymiseen. Filmille tallentunut viattomuus ja spontaani tekemisen tapa päättyivät kenties samalla hetkellä kuin kamera laukaistiin. Granön kohtaamat kansantaiteilijat ovat myös kohdanneet kysymyksen "kenen todellisuus?" oman tuotantonsa kohdalla. Eräskin kuvanveistäjä hautasi alastomat veistoksensa Aatamista ja Eevasta pihamaahan, kun naapurit eivät niitä sietäneet. Muuan mies katkaisi kirahviltaan kaulan ja teki siitä hirven kun kylällä puhuttiin ettei täällä ennenkään ole kirahveja nähty.

Jyrki Simovaara

Näkökulma perustuu Veli Granön haastatteluihin ja Arja Elovirran artikkeleihin valokuvan lähihistoriasta.