Brian Eno

Brian Eno on lukuisten ilmiöiden isä ja ilmiö itsekin. Lähes jokainen on tietäen tai tietämättään sivunnut hänen tuotantoaan. Enolla on sormensa pelissä hämmästyttävän erilaisissa projekteissa: kulttimaineen saavuttaneessa Trainspotting-elokuvassa, lukuisissa TV-mainoksissa ja jopa Windows 95:n käynnistysäänessä, jonka musiikin hän on säveltänyt. Rocklegendat kuten Talking Heads, David Bowie tai U2 voivat kiittää Enoa soundeistaan. Lisäksi hänet tunnetaan kokonaisen musiikin lajin, ambientin kummisetänä. Eno on myös arvostettu kuvataiteilija. Ansiolista on pitkä ja kasvaa jatkuvasti.

Suffolkin katolisessa kirkossa Englannissa kastettiin reilut 50 vuotta sitten lapsi nimeltä Brian Peter George St John de Babtiste de la Salle Eno. Kenties nimensä velvoittamana on Brian Eno sittemmin elänyt hyvin monipuolista elämää. Hän oli toinen postinkantaja William Enon ja hänen belgialaissyntyisen vaimonsa Marian neljästä lapsesta. Brianin sukulaisilla kerrotaan olleen erilaisia luovia harrastuksia: Enon eno soitti pasuunaa ja hänen isänsä intohimona oli kellojen korjaaminen. Vanhempi sisko oli mieltynyt amerikkalaisen musiikin kuunteluun. Seitsenvuotiaana Brian rakastui ensi kuulemalla sisarensa doo-wop levyiltä löytämäänsä musiikkiin, mistä lähtien musiikki on tavalla tai toisella ollut hänelle keskeistä. Eri musiikin lajit, joista mainittakoon avantgardistinen pop, gospel, vakavamielinen hissimusiikki tai vaikkapa bulgarialainen kuorolaulu, ovat tämän jälkeen vuorotellen olleet tärkeällä sijalla Enon elämässä.

Briania pidettiin koulussa lahjakkaana oppilaana. 17-vuotiaana hän alkoi kirjoittaa ajatuksiaan pieniin mustakantisiin vihkoihin. Yhä edelleen hän kantaa mustia muistikirjoja povitaskussaan täyttääkseen ne ideoillaan, piirroksillaan ja teorioillaan. Enon varhaisvuosista ei kuitenkaan tunnu löytyvän selitystä hänen paradoksintäyteiselle elämälleen. Ehkä osuvin mahdollinen kuvaus Enosta löytyy hyvän ystävän hänestä kirjoittamassa runossa:

Sarajevo
Go-go
Dublin
Jig-jig
Brondesbury
Jam-jam
Meringue
In my pocket
I just can"t get enough.

Brian Eno tunnetaan parhaiten musiikin saralta tuottajana, säveltäjänä ja muusikkona. Julkisuuteen hän ilmestyi 1970-luvulla avantgardistista poppia soittavan Roxy Musicin androgyynina kosketinsoittajana. Sen jälkeen hänen nimensä löytyy kymmenien albumien takaa, niin sooloartistina kuin tuottajana. Itse hän kuitenkin toteaa vaatimattomasti: "Minusta ei tulisi käyttää sanaa muusikko. En soita instrumentteja kovin hyvin. Sen sijaan käytän niitä melko mukiinmenevästi."

Eno on vaiheikkaan elämänsä aikana toiminut myös multimediataiteilijana, teoreetikkona, kuraattorina, luennoitsijana ja professorina. Hän kommentoi hengästyttävän monitahoista uraansa seuraavasti: "Eräs selitys sille, että kykenen pitämään yllä kolmeakin uraa rinnakkain on se, että menin naimisiin managerini kanssa". Anthea Norman-Taylor työskentelee edelleen hänen managerinaan.

Leikkisyys yhdistettynä kokeilevaan ja avoimeen asenteeseen on alusta lähtien ollut ominaista Enon taiteelle. Hän on mieltynyt sanaleikkeihin ja anagrammeihin, mistä johtuu hänen levyillään toisinaan esiintyvät salaperäiset kyvyt, kuten Ben Arion, Ben O"Rian ja Brain One. Eräältä levyltä löytyy merkillinen kappale King"s Lead Hat, joka paljastuu anagrammiksi tunnetusta Enon tuottamasta yhtyeestä.

Sattuma apuna

Sattuma on Enolle merkittävä tekijä uuden ilmaisun löytämisessä. New Yorkissa asuessaan hän unohti videokameran päälle, jolloin kyljellään makaava kamera kuvasi hitaasti muuttuvaa taivasnäkymää kiivasrytmisen kaupungin yllä. Videokuvaa katsoessaan hän käänsi kokeeksi televisionkin toiselle sivulleen. Näin Eno keksi videokameralla "maalaamisen".
Sattuman johdatusta oli myös se, että hän sairasvuoteellaan tuli kuunnelleeksi samaa äänilevyä rikkinäisellä kaiuttimella ja oivalsi, että musiikillakin voi maalata ja veistää tilaa. Tämän jälkeen hän toteutti "katseltavaa" musiikkiaan soittamalla useilla kasettisoittimilla eri tavoin toistuvia ja kertautuvia elementtejä.

Sattumien käynnistämien prosessien lopputuloksena on sittemmin syntynyt paitsi ambientiksi kutsuttu musiikkilaji, myös näyttäviä valo- ja ääni-installaatioita, joita nykyisin esitellään taidemuseoissa ja gallerioissa ympäri maailmaa. Enon installaatioita on nähty niin Amsterdamin Stedelijik Museumissa kuin Venetsian biennaalissa ja Pariisin Pompidou-keskuksessa. Vuonna 1997 hän esitteli teoksensa Lightness Pietarin Marmoripalatsissa. Enon mukaan kyseessä oli sekoitus "elokuvaa, ilotulitusta, ympäristömusiikkia ja installaatiota". Tähän tapaan Eno edelleen jatkuvasti risteilee elämänalueelta toiselle ja tuo tuttuja asioita tavanomaisesta poikkeavaan ympäristöön.

Aikaansa edellä?

Eno on käyttänyt ahkerasti uuden teknologian tarjoamia apuvälineitä niin musiikissaan kuin kuvataiteissaan. Tästä huolimatta hän pitää digitaalista teknologiaa pulmallisena, sillä sen tuotokset katoavat suhteellisen lyhyessä ajassa. Kymmenen vuotta sitten tehtyä tiedostoa ei ehkä saakaan auki tämän päivän tietokoneilla. Eno väittää länsimaisen yhteiskunnan suurimpien ongelmien juontuvan juuri tämänkaltaisesta lyhytnäköisyydestä. "Tulevaisuus" on vain muutaman vuoden päässä.

Enoa kiehtoo ajatus pidemmän tähtäimen näköaloista. Hän suuntautuu hamaan tulevaisuuteen hyvin konkreettisella tavalla. Samoin kuin isänsä aikoinaan, Eno on kiinnostunut kelloista. Hän on käyttänyt omasta taskukellostaan nauhoittamaansa tikitystä metronomina ja lisäksi sitoutunut kauaskantoiseen kelloprojektiin, jonka tarkoituksena on rakentaa 10.000 vuoden aikaa mittaava Millenium-kello. Kelloa ei toteuteta nykyteknologian keinoin, vaan sen kokoamisessa luotetaan jo pronssikaudella käytettyihin, kestäviksi havaittuihin menetelmiin. Tällä projektilla Eno kääntää tyylilleen uskollisena kelloa sekä eteen- että taaksepäin. Samalla hän osoittaa jälleen kerran olevansa juuri se omaa aikaamme elävöittävä pop-visionääri, jota tuntematon ajattelija on yltynyt vertaamaan virkistävään hedelmäsuolaan: "Jos kulttuuri on lasi vettä, on Brian Eno sen Alca-Seltzer".

Minna Raitmaa