Kuva kuvasta

Tämän tästä törmää täysin vastakkaisiin mielipiteisiin kuvataiteen esittelyn soveltuvuudesta televisioon. Äkkiä ajatellen median voisi kuvitella sopivan kuvataiteelle mitä parhaimmin; kykeneehän kamera menemään puolestamme näyttelyihin ja tuomaan taiteen napin painalluksella omaan olohuoneeseemme. Kameran avulla voidaan dokumentoida tuoreeltaan tapahtumia ja esitellä kulttuuriaarteita, sekä jakaa ne demokraattisesti kaikkialle kaikkien katseltavaksi ja arvioitavaksi.

Kuvataidetta televisiossa

Paikan päällä koetussa ja televisiosta nähdyssä kuvataidekokemuksessa on kuitenkin merkittäviä eroja. Silmien ja kameran toimintaperiaatteen välinen ero lienee mitä ilmeisin: kamera ei kykene jäljittelemään ihmissilmien tapaa havainnoida objektin ominaisuuksia. Jo pelkästään kahden silmän kolmiulotteisuutta hahmottava ominaisuus puuttuu kameran välittämästä kuvasta. Kamera litistää, abstrahoi ja kehystää kuvattavan kohteen. Näin kuvaaja tulee luoneeksi uuden alkuperäisestä taideteoksesta itsenäistyneen teoksen. Tv-kuvasta voi olla hankalaa hahmottaa teoksen materiaalin tuntua, todellisia värejä, pinnan himmeyttä tai kiiltoa puhumattakaan syvyydestä, siitä huolimatta että kuvaamisen kohteena olisi kaksiulotteinen esittämistapa. On miltei mahdotonta käsittää laajemmalle levittäytyvää kolmiulotteista taideteosta: installaation todellisia mittasuhteita, osien suhdetta toisiinsa ja tilaan sekä näkökulmia, joita sen sisällä liikkuessa kokee.

Kenen kuvaa katsomme?

Todennäköisesti itse tarkastelisimme paikan päällä teosta eri tavoin kuin kuvaaja sen meille tarjoilee. Jokaisella on oma persoonallinen tapansa katsoa: liikkua teosta kohti erilaisiin katsomiskulmiin, liikuttaa päätä ja silmiä sekä zoomailla ja tarkentaa erilaisiin yksityiskohtiin. Oma tapamme katsoa vaikuttaa myös päätelmiin joita objektista teemme. Televisiosta välittyvä leikattu kuvakerronta on paljon pirstaleisempi kuin se käsitys, jonka saamme paikan päällä. Katsoessamme jotakin yksityiskohtaa pystymme samalla säilyttämään kokonaiskäsityksen tilasta ja teoksesta.

Näkymättömämpi vaara rehellisen informaation välittymiselle television kautta kulttuurin kuluttajalle on usko kuvatun materiaalin objektiivisuuteen. Kuvaaja nojaa opittuun traditioon kyseenalaistamatta motiivejaan, ja television katsoja unohtaa kameran ja kuvaajan väliintulon vaikutuksen kokemaansa. Vaikuttaa luotettavalta ja riittävältä, jos kuvaaja saa toistetuksi teoksen sisällön sellaisena kuin se neutraaleissa olosuhteissa ilmenee. Kuvataan kokonaisuus, esitellään muutama yksityiskohta tarkemmin ja kuljetetaan kameraa hiukan pitkin teoksen pintaa ikään kuin jäljitellen silmän liikettä.

Televisiosta katselemme kuvaajan, ohjaajan ja leikkaajan tulkintaa taideteoksesta. Kuvaustraditiot ohjaavat kuvaajia ja tuudittavat katsojat turvallisuuteen ja saavat unohtamaan, että katsojille tarjoillaan jonkun toisen henkilön käsitys ja kuvakulmat, hänen valitsemansa katseen reitit ja hänen valitsemansa rajaus, jonka osana tarkasteltava teos on.

Pelottavaa on, jos kuvaajalla ei ole mitään suhdetta taiteeseen yleensä tai mielipidettä kuvauksen kohteena olevasta taideteoksesta. Silloin hän kuvaa pelkän rutiinin voimin, eikä mitenkään tiedosta toimivansa teoksen tulkitsijana. Lieneekö liikaa vaadittu, että kuvaajalta edellytettäisiin teoksen sisällön pohdintaa tai jopa sen ymmärtämistä ennen kuin hän alkaa tulkita sitä muille?

Kuvaajat kurssille

Uudistumishalukkaasta asenteesta on näkynyt merkkejä Yleisradion Radio- ja televisioinstituutin kuvaajien koulutuksessa, johon on viime vuodesta asti sisältynyt myös taidehistorian opintoja.

Kurssi sisältää teoriaa, näyttelykäyntejä ja käytännönläheisen lopputyön, jossa kuvaaja varsinaisen kuvaamisen lisäksi joutuu pohtimaan mitä haluaa aiheesta kertoa ja miten tuo olennaiseksi kokemansa näkyviin. Kurssin keskeisin päämäärä on ollut kiinnostuksen herättäminen taidetta kohtaan sekä taideteosten sisällön pohdiskelu yhdessä. Olennainen teoksessa ei aina ole ilmiselvästi esillä.

Paitsi taideteoksen ulkonainen olemus, myös sen käsitteelliset tasot täytyisi voida näyttää. Kuvaustyyli ei saa olla suppean tradition määräämä vaan erilaiset strategiat sopivat erilaisiin tekniikoihin ja aiheisiin - riippuen myös siitä mikä näkökulma teokseen halutaan ottaa. Kuvaaja saa - ja hänen kuuluu - lopputuloksessa paljastaa motiivinsa. Tavoitteena on uuden avoimen ja itsestäänselvyyksiä välttävän kuvauskulttuurin luominen.

Katsojan vastuu

Myös katsojan kannattaa pysyä valppaana ja ymmärtää vastuunsa informaation vastaanottajana. On varmaan liikaa edellyttää tavallisen katsojan perehtyvän kameran polttovälin ja syvyysvaikutelman suhteeseen tai huomaavan, ettei televisiokuvasta pysty samoin kuin paikan päällä tiedostamaan valon suunnan ja värin vaikutusta katselukokemukseen. Sen sijaan tv-katsojan olisi paikallaan estää itseään vajoamasta passiivisen vastaanottajan rooliin vaan pohtia median vaikutusta alkuperäiseen teokseen ja muodostaa oma käsitys taltioinnin onnistumisesta. Olisiko jopa aihetta vaivautua paikan päälle tarkistamaan miltä teos näyttää omin silmin nähtynä?

Joskus kuvausmateriaali voi olla kauniimpaa ja kiinnostavampaa kuin alkuperäinen teos. Kameran häiriötön "putkinäkö"-kuva voi toimia lisänäkökulmana teokseen tai tuottaa kokonaan uutta, taiteellisia elämyksiä herättävää materiaalia. Joskus taideteoksen yksityiskohdista innostuneen kuvaajan luovien kuvauskokeilujen tuloksissa voi olla vaikea vetää rajaa dokumentoinnin ja videotaiteen välille. Taideteoksen kuvaajan työpanos sisältää paljon samanlaisia luovia prosesseja ja samantapaisten visuaalisten ongelmien kanssa painiskelua kuin kuvataiteilijankin työ.

Tina Cavén, toimittaja