Postmodernia valokuvaa

Kotimaisen valokuvataiteen näyttelyosuus esittelee 80-luvun ja 90-luvun alkuun liittyviä uusia, postmodernistisia ilmiöitä yksittäisten teosten kautta. Näyttelyssä on monimuotoisena kokonaisuutena sekä puhtaasti valokuvan kanssa työskentelevien että valokuvaa vain yhtenä ilmaisumuotona käyttävien taiteilijoiden teoksia.

Valokuvan rooli muuttui oleellisesti 1980-luvulle tultaessa. Jo 60- ja 70-luvun pop- ja käsitetaide ottivat valokuvan käyttöönsä, mutta 80-luku varsinaisesti teki siitä postmodernistisen työvälineen, joka kiinnosti rajoja rikkoen myös kuvataiteilijoita. Ei uskottu enää valokuvan objektiivisuuteen ja todistusvoimaan. Tärkeäksi seikaksi teoksen merkitykselle ja tulkinnalle muodostui konteksti, se missä ja miten valokuvaa esitettiin. Erityisesti nuoria kuvataiteilijoita kiehtoi ajatus siitä, että valokuva rikkoi modernismiin liitettävän taiteen ja tekijän perinteisen aseman; esimerkiksi valokuvaa voitiin kopioida rajattomasti sekä kokoa ja esitystapaa muuntaa.

Postmodernin taiteen kuvaston kautta käytiin kiinni vallitseviin taiteen hierarkioihin ja taiteen historiallisiin rakenteisiin. Siinä pyrittiin kiistämään ja kyseenalaistamaan modernistisia ja yhteiskunnallisia arvoja ja normeja. Arvoteoreettisia pohdintoja esittivät mm. Eija-Liisa Ahtila ja Maria Ruotsala teoksillaan, jotka käsittelivät muun muassa tavaraestetiikkaan liittyviä seksuaalisia identiteettejä. He pyrkivät purkamaan mainonnan ja massaviihteen kliseitä. Arja Elovirta kirjoitti Postmoraali -näyttelyn esipuheessaan vuonna 1992: "Postmoraali voisi merkitä neutraaleilta näyttäneiden moraalikysymysten uudelleenarviointia, siirtoa estetiikasta yhteiskuntaan, pelaamista halun ja vallan panoksin viattomuutensa menettäneessä maailmassa. Olennaisinta ei ole tietää, mikä on hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää, kaunista tai rumaa, normaalia tai epänormaalia, vaan kysyä: Kenen säännöillä peliä pelataan?"

Stefan Bremer provosoi ja otti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Heittäytymällä rajusti itse mukaan 80-luvulla Helsingin yöelämään Bremer tuli samalla ikuistaneeksi ajan kuvan, punk ja rock-kulttuurin ilmiöitä, autenttisessa ympäristössä. Bremeristä tuli narsististen ja äärimmäisyyksiin yltävien yksilöiden, ala- ja marginaalikulttuurijoukkion "virallinen muotokuvaaja". No Comments -näyttelyllään, joka käsitteli politiikan murentuvaa moraalia, Bremer uskalsi asettaa kyseenalaiseksi sen, mitä sai esittää ja mistä puhua.

Henkilökohtainen, subjektiivinen kuvaus työntyi puhtaasti dokumentaarisen tilalle 1980-luvun puolivälissä, jolloin juuri naisvalokuvaajat pääsivät esille erityisesti feministisen näkökulman kautta. Ulla Jokisalo rikkoi perinteisiä valokuvauksen keinoja , kun hän toi yksityisen ja henkilökohtaisen julkiseksi ja sekoitti kuvaajan ja kuvattavan rooleja. Teosten merkitys löytyi peruskokemusten universaalisuudesta. Jokisalo rakensi kuvakieltä sisäisen maailmansa kautta. Konkreettisena lähtökohtana ja vaikuttimena hänen työskentelylleen ovat olleet lapsuuden aikaiset albumikuvat. Symbolisesti latautuneet elementit, kuten sakset, veri, harsot, neulat ja langat kuuluivat myös hänen yksinkertaistettuun, mutta tehokkaaseen kuvastoonsa.

1970-luvulla mustavalkoisen dokumenttikuvauksen opetuksen saaneista tuli kuvakielen ja sisällön uudistajia 80-luvulla. Kuvien lainailu, tietokonemanipulointi, värinkäyttö, negatiivien jälkikäsittely ja kuvaustilanteiden lavastaminen muuttivat oleellisesti valokuvataidetta. Ilmaustapojen kirjo kasvoi kokeilujen myötä. Jorma Puranen kiinnostui valokuvan ja historian välisestä suhteesta. Hänen kuvausmatkansa suuntautuivat kohti pohjoista Lappia. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt perinteisen dokumenttikuvauksen mukaisesti ikuistamaan pohjoisen elinpiiriä sellaisenaan. Puranen rakensi itse kuvattavat tilanteet. Hän työskenteli projektissaan Kuvitteellinen kotiinpaluu 1990-luvun alussa myös historiallisen kuvamateriaalin, vanhojen saamelaisten muotokuvien kanssa. Puranen yhdisti tieteellisen arkiston henkilökuvia osaksi alkuperäistä, pohjoista maisemaa eli hän sekoitti todellisuuden ja sen miten todellisuutta esitetään.

Eija Aarnio