Huomioita representaation jälkeisestä museosta
Aina 1960-luvulta lähtien representaatioon on kohdistunut lisääntyvää epäilystä niin taiteessa kuin teorian ja yhteiskunnallisen aktivismin alueella (esim. nykyiset Occupy!- protestit). Representaation kritiikistä muodostui aikanaan tärkeä tekijä
käsitetaiteeseen, kuratoimiseen ja aktivismiin.
Ajatellaan vaikkapa happeningien prosessiluonnetta ja institutionaalisen kritiikin taiteellisia strategioita. Yleensä niissä vastustettiin ajatusta taiteesta representaationa. Nyt, muutama vuosikymmen myöhemmin, näistä strategioista itsestään on
tullut representationaalisia. Ne löytyvät kanonisoituina ja epäpolitisoituina nykytaiteen museoista kautta koko maailman.
Onko institutionaalinen kritiikki institutionalisoitunut? Entä mitä se merkitsee kriittisen asemoitumisen mahdollisuudelle?
Yksi asia on varma: nykyään ainoa mahdollinen näkökulma on kriittinen osallisuus. Ulkopuolelle asettautuminen kritiikissä on käynyt mahdottomaksi. Siksi meidän onkin kaikesta huolimatta esitettävä kysymys: ”Mitä on tehtävä?” Meidän on
muodostettava näkemys kuratoimisesta ja taiteenharjoittamisesta sellaisena kuin ne ovat representaation jälkeen.
Mitä siis tulee näyttelyn jälkeen? Representaation jälkeisen ajan museossa ei esitetä kohtauksia, alueita, kansakuntia, tendenssejä eikä diskursseja. Kuratoimisen viittaavuutta ja relationaalisia ulottuvuuksia korostaen museo muuttuu julkiseksi tilaksi, jossa asioita pikemminkin ”tapahtuu” kuin ”esitetään”.
Kun siis puhutaan ”pedagogisesta käänteestä” kuratoimisessa, kyse ei ole olemassaolevien kansallisten ja porvarillisten arvojen välittämisestä, ei edes pelkästä tiedon monistamisesta. Kyse on sen tutkimisesta, mikä olisi mahdollinen vaihtoehto ja
emansipatorinen tapa tuottaa tietoa, joka vastustaa, täydentää, estää, kyseenalaistaa tai haastaa taiteen vahvoja kaanoneita.
Nora Sternfeld
Kirjoittaja on yksi 30.-31.5. Kiasmassa järjestettävän kansainvälisen näyttelyiden kuratointia ja yleisötyötä käsittelevän seminaarin It’s all Mediating pääpuhujista.