Kun koirat katoavat kolmioiksi

Loviisassa, noin 30 kilometriä Porvoosta kaakkoon sijaitsee rauhallinen Sarvisalon saari, jonne brittiläissuomalainen Zabludowicz Collection perusti taiteilijaresidenssiohjelman vuonna 2010. Sarvisaloon kutsuttavat kansainväliset, uuden polven taiteilijat tulevat saarelle viettämään aikaa, tekemään taidetta ja keskustelemaan sekä olemaan vuorovaikutuksessa muiden taiteilijoiden kanssa.

BRITTITAITEILIJA TOBY ZIEGLER rakensi Sarvisaloon tilatun teoksensa the Alienation of Objects yhteen Zabludowicz-kokoelman kolmesta taidekeskuksista. Teos jää pysyväksi osaksi Sarvisalon Zabludowiczkokoelmaa. Installaatio on sijoitettu entisöityyn, taiteen esittämiseen suunniteltuun vanhaan latoon.

Toby Zieglerin teoksesta nähdään osa Kiasman Studio K:ssa. Kiasman Kultu-ryhmä tapasi Toby Zieglerin ja Ben Washingtonin, yhden kuudesta Tobyn kanssa työskentelevästä assistentista. Benin työskentely painottuu teosten tietokonemallinnukseen.

Miten teoksesi päätyivät tänne Sarvisaloon?

Toby: Tämä näyttely on kokenut jo monta reinkarnaatiota. Tämä teos (osoittaa yhtä veistoksista) oli alun perin osa näyttelyä Berliinissä, josta Anita Zabludowicz osti sen vuonna 2009. Itse asiassa tein sen vähän tämäntapaiseen latoon. Projekti kasvoi ja tämä veistoskokonaisuus kehittyi Zabludowicz-kokoelman Lontoon gallerian näyttelyä varten. Sielläkin teoksia kannatteli puinen rakennelma, mutta se oli aika erilainen. Tuntuu että näyttely on jokaisella kerralla syntynyt uudelleen ja tämä puinen rakennelma on vastaus tämän tilan vaateisiin. Kiasmassa teosten jalustoina toimivat lentorahtikontit.

Miksi muokkaat näyttelyäsi eri paikkoihin sopivaksi?

Toby: Koska se ei muuten mahtuisi! Työskentelen aina paikkasidonnaisesti. Kai se riippuu siitä, miten kohtaan asioita; usein tapahtumien tai esineiden järjestys on aika kertovaa.

Ben: Luulen, että myös teknologia vaikuttaa asiaan, sillä voimme alkaa ajatella tilaa jo vuosi ennen sinne menemistä.

Toby: Kun työskentelen esineiden kanssa, ajattelen niitä erillisinä objekteina, joiden tulee toimia irrallisina, mutta kun suunnittelen näyttelyä, päällimmäisenä on miten esineet kommentoivat tilassa.

Veistokset ovat siis alumiinia?

Toby: Joo, alumiini on hapetettua, eli periaatteessa ruostutettua. Me hankaamme ja pesemme levyt syövyttävällä hapolla, joka luo valkoisen pinnan. Halusin siihen paperimaisen tunnun kätkemättä mitä se oikeasti on, eli alumiinilevyä. Halusin veistosten tuntuvan ontoilta, niin kuin ne olisivat vain iho, joka muodostaa hahmon. Ne ikään kuin huijaavat uskomaan suureen tilavuuteensa, mutta samalla muistuttavat jatkuvasti onttoudestaan. Ne tuntuvat painavilta, mutta samaan aikaan ilman täyttämiltä.

Mitä rooleja työryhmäsi jäsenillä on?

Toby: He juovat paljon teetä. Kaikki ovat löytäneet itselleen hyvin tarkan roolin. Me myös keskustelemme paljon, eikä kukaan pelkää tuoda esiin mielipiteitään.

Ben: Kaikilla on jotain sanottavaa.

Toby: Ja se on mahtavaa, rakastan sitä! Minä ja Ben työskentelemme kaikkein läheisimmin. Maalaukset teen yleensä itsekseni, vaikka niissäkin työskentelen välillä toisen henkilön kanssa. Maalaamista on vaikeampi delegoida, mutta veistosten kanssa työskentelemme tiiviisti ja olemme tehneet yhteistyötä todella pitkään. On paljon asioita, joista ei tarvitse enää edes puhua. Ja me tappelemme...

Ben: ...Aika paljon!

Toby: Yleensä minä olen sanomassa “Haluan tuon jalan irti” tai “Meidän täytyy yksinkertaistaa tätä”.

Ben: ...Johon minä vastaan “Tajuatko kuinka kauan minulta meni sen tekemiseen?!”

Toby: On kyse muodon perusolemuksesta, kun mietitään, mitä muotoon täytyy jättää. Teoreettisia perusteluja ei tarvita vaan pohtimista ja taistelua objektin kanssa kunnes muoto toimii; kunnes se muuttuu oudoksi tai tasapainoiseksi tai vain tuntuu oikealta.

Lähtökohtana yhdelle veistoksellesi on keraamiset Staffordshirekoirat. Miksi?

Toby: Ne ovat hyvin tavallinen näky ihmisten takanreunuksilla Englannissa, ne sellaiset keraamiset koirat, joita alettiin valmistaa 1700-luvulla. Ne olivat jo etukäteen jokseenkin halvennettuja versioita itämaisista keraamisista koirista. Ne ovat vain mielenkiintoisia esineitä, jotka ovat läpikäyneet hyvin monta eri muodonmuutosta. Alun perin ne olivat kiinalaisia leijonakoiria.

Ben: Vähän niin kuin vahtikoiria, niiden tarkoitus oli näyttää hurjilta.

Toby: Sitten niitä alettiin tuottaa Englannissa ja vähitellen ne kotiutuivat ja muuttuivat spanieleiksi, pieniksi suloisiksi koiriksi. Muotteja käytettiin uudelleen ja uudelleen, joten jonkin ajan kuluttua osasta tuli hyvin abstrakteja, kuin möykkyjä, joihin oli vain maalattu naama. Luulen, että se mikä minua niissä kiehtoi, oli ajatus asioista, jotka ovat menettäneet informaatiotaan niin monella tavalla. Kerran käydessäni vanhempieni luona, huomasin yllätyksekseni, että heillä oli pari sellaista hyllyn reunalla. Olin unohtanut ne täysin!

Onko mielestäsi tärkeää, että yleisö tuntee alkuperäisten esineiden taustoja?

Toby: Nämä eivät ole tietoihin perustuvia töitä. En halua, että ihmiset kävelevät sisään ja suuntaavat heti lukemaan lapusta teoksen täsmällisen merkityksen. Teokset luovat assosiaatioita. Ne saattavat tuntua tutuilta, mutta on vaikea määrittää mistä se tuttuus tarkalleen tulee. Teokset ovat monitasoisia; ne toimivat hyvin henkilökohtaisella ja joskus intuitiivisella tasolla, josta en aina ole itsekään tietoinen.

Mikä on parasta ja pahinta taiteilijan työssä?

Toby: Haastatteluiden tekeminen on pahinta! En tiedä mikä on parasta taiteilijana olossa. Se on piikki lihassa! On se hyvä ammatti, mutta samalla vaikea. Anteeksi, mutta minulla ei oikein ole vastausta tähän.

Kristoffer Ala-Ketola, Petra Vuolanen, Reija Meriläinen, Santeri Räisänen ja Valter Tornberg
Kultut ovat Kiasman kulttuuritulkkeja, joukko taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneita 16-22 -vuotiaita nuoria.