Media-arkeologia kirjoittaa moniäänistä historiaa

Media-arkeologiaa tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää, mikä tietokonekulttuurissa on todella uutta, mikä pelkkää kierrätystä. Media-arkeologia tutkii kautta historian kulkeutuvia motiiveja ja "topoksia", jotka pulpahtavat esiin ja pyrkii selvittämään löytyykö ilmiöiden väliltä jokin aiemmin huomaamaton yhteys tai olennaisia eroja. Outoäly-näyttelyn kuraattori, mediatutkija Erkki Huhtamo on ollut mukana kehittämässä media-arkeologista tutkimusnäkökulmaa.

Mitkä ovat yleisimmät virheuskomukset media-arkeologiasta?

Jotkut kuvittelevat, että media-arkeologia merkitsee nostalgista nojatuolimatkaa takaisin menneisyyteen nykyisyyden ja tulevaisuuden kustannuksella. Tämä on väärinkäsitys. Vaikka media-arkeologia tutkii menneisyyttä, se pyrkii samalla ymmärtämään myös nykyisyyttä. Monet uusilta tuntuvat nykykulttuurin ilmiöt perustuvat ilmiöihin, jotka ovat olleet osa menneiden aikojen mediakulttuuria. 1700-luvun ihmisiä jäljittelevien automaattien ja nykyisten tietokoneiden välillä on kytkentöjä, jotka on kaivettava esiin. Kun tämä on tehty, on yhtäläisyyksien ohella pohdittava myös eroja. Kiinnittämällä huomiota historian myötä esiintyviin samankaltaisiin ilmiöihin opimme myös ymmärtämään muutoksen, todellisten kulttuuristen innovaatioiden ulottuvuutta.

Ketä voisi pitää ensimmäisenä media-arkeologina tai alan oppi-isänä?

Epäilemättä saksalaista 1900-luvun alkupuolella vaikuttanutta kulttuurintutkijaa Walter Benjaminia, jonka kuuluisin, keskenjäänyt, projekti oli Pariisin kaupungin kulttuurihistorian 1800-luvulla. Benjaminille mikään asia ei ollut liian vähäpätöinen media-arkeologiseksi lähteeksi. Materiaalisen kulttuurin ohella Benjaminia kiinnostivat ihmisten toiveet ja kuvitelmat, myös toteutumattomat. Kaikella oli oma todistusarvonsa, mediateknologialla muun muassa.

Media-arkeologia on tutkimusnäkökulma, jota olen ollut itse kehittämässä. Kaikki määrittelevät alan omalla tavallaan. Saksalaiset Siegfried Zielinski ja Friedrich Kittler lienevät tunnetuimmat hahmot, vaikkakaan viimeksi mainittu ei edes itse käytä käsitettä.

Tekevätkö alan tutkijat runsaasti yhteistyötä?

Yhteistyö on henkilökohtaisten kontaktien tasolla, koska media-arkeologista koulukuntaa ei ole olemassa. On vain tutkijoita, jotka ovat havainneet yhteyksiä lähestymistapojensa välillä ja lukeneet toistensa kirjoituksia. Ajatuksia vaihdetaan sähköpostin välityksellä ja silloin tällöin erilaisissa media-alan konferensseissa. Toisaalta viime vuosina on usein korostettu historian ja kulttuurikontekstien tutkimisen tärkeyttä, mikä on luonut maaperää media-arkeologialle.

Voiko media-arkeologiaa opiskella esimerkiksi yliopistossa?

Omana oppiaineena ei voi, mutta media-arkeologia sisältyy yhtenä ulottuvuutena esimerkiksi Lapin yliopiston mediatieteen opintoihin, mihin lienen osasyyllinen. Toimin laitoksella professorina joitakin vuosia sitten ja opetan siellä edelleen - media-arkeologiaa. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea yksittäisten tutkijoiden omasta kiinnostuksesta.

AJATUSTEN ARKEOLOGIAA

Mistäpäin maailmaa löytyvät laajimmat media-arkeologiset kaivaukset?

Mistä tahansa. Kysehän on uudenlaisesta tavasta tarkastella ja tulkita mediakulttuurin historian jättämiä jälkiä. Mediahistoriaa on yleensä kirjoitettu voittajien näkökulmasta - menestyneet ja rikastuneet keksijät, tähdet, mediamogulit ja alan suurteollisuus muodostavat sen punaisen langan. Tämä on kuitenkin vain osatotuus. Suuri osa mediakulttuurin vaiheista on painunut täysin unohdukseen. Media-arkeologi etsii näitä unohtuneita laitteita, ideoita ja perinteitä. Usein hän lopulta huomaa, että se minkä on luultu kadonneen, onkin myöhemmin toteutunut, mutta tavalla, johon ei ole osattu kiinnittää huomiota. Mediahistoria onkin polyfonista, moniäänistä, vaikka virallinen historiankirjoitus on halunnut esittää sen pelkkänä yksinlauluna.

Miten suuri osa arvokkaista löydöistä päätyy yksityisten keräilijöiden kokoelmiin?

Monet löydöt ovat ei-materiaalisia, siis ajatusmalleja, näkemyksiä, kannanottoja, suunnitelmia. Mahdollisesti kyse on ideoista, jotka eivät ole koskaan toteutuneet konkreettisessa muodossa. Niiden historiallinen todistusarvo ei silti välttämättä ole jotain toteutunutta ideaa tai mediaa vähäisempi. Media-arkeologi ei siis varsinaisesti etsi aarteita museoiden vitriineihin, vaan pyrkii ymmärtämään mediahistoriaa uudella, kokonaisvaltaisemmalla tavalla

Onko olemassa media-arkeologisia museoita?

Koska media-arkeologia on tarkastelutapa pikemmin kuin vakiintunut oppi- tai kulttuurinala, mitään media-arkeologisia museoita ei tietenkään ole olemassa. On toki museoita, joiden kokoelmissa on tavattomasti media-arkeologia kiinnostavaa ja usein tutkimatonta lähdeaineistoa. Valitettavasti useimmat museot kuvastavat juuri sitä voittajien historiaa, jonka ylivaltaa vastaan media-arkeologi kamppailee. Esimerkiksi Lontoon Victoria and Albert Museum voisi kokoelmiensa puolesta olla maailman mahtavin media-arkeologinen museo. Valitettavasti minua kiinnostavaa viktoriaanisen ajan aineistoa, outoja optisia laitteita ja muita ajan "halvan" populaarin kuvakulttuurin ilmentymiä, ei ole koskaan esillä. Näytteillä on posliinikippoja, hovipukuja, barokkisänkyjä ja muita korkeakulttuuriin liittyviä itsestäänselvyyksiä. Media-arkeologille olisi töitä!

ARVOA ARVOTTOMILLE

Arkeologien ongelmana olivat aiemmin haudanryöstäjät, löytyykö vastaavia vitsauksia media-arkeologian puolelta?

Lähinnä tulevat mieleen ymmärtämättömät ihmiset, jotka ovat vuosien ja vuosisatojen mittaan heittäneet pois paljon media-arkeologin kannalta arvokasta aineistoa. Mediakulttuuriin liittyviä kojeita tai vaikka taikalyhtyesitysten julisteita ei ole pidetty säilyttämisen arvoisina, koska ne ovat liittyneet pikemmin populaari- kuin korkeakulttuuriin. Niitä on pidetty arvottomina ja vanhentuneina niin pian kuin ne ovat korvautuneet jollain muulla. Millaisia ovat media-arkeologiset fossiilit? Sellainen voi olla vaikka pariisilaisesta kuolinpesästä esiin tullut, 120 vuotta koskemattomana säilynyt taikalyhty. Tai amerikkalaisesta arkistosta löytyvä varhaisen Whirlwind-tietokoneen muistipiiri. Tai brittiläisestä kellarista paljastunut maailman ensimmäinen autonominen robotti M. Speculatrix, jonka oli kuviteltu tuhoutuneen tulipalossa Australiassa kauan sitten. Tai kirpputorilta löytynyt mutoskooppi-laitteiden myyntiluettelo. Periaatteessa mikä tahansa, mihin media-arkeologi kiinnittää huomionsa.

Olet toimittanut teoksen Virtuaalisuuden arkeologia, miten se poikkeaa media-arkeologiasta?

Virtuaalisuuden arkeologia oli media-arkeologinen projekti, jossa halusin selvittää 1990-luvun alussa muotiin tulleen virtuaalitodellisuuden kulttuurisia lähtökohtia. Monet pitivät ilmiötä uutena ja ennen kokemattomana. Kirjassa osoitettiin, että virtuaalitodellisuus perustui kulttuurisille ilmiöille, jotka ovat tulleet esiin eri paikoissa monesti aiemminkin. Tietyt asiat palaavat yhä uudestaan uusissa asuissa. Myöhemmin kirjoitin itse kirjan Elävän kuvan arkeologia (1996), jossa etsin niin ikään media-arkeologisesti nykyisen audiovisuaalisen kulttuurin taustoja usean vuosisadan mitalta.

Mediatutkija Erkki huhtamoa haastetteli Piia Laita